Ryhtyessään eräässä kylässä Suuren Orjajärven rannalla vastustamaan ihmiseläimen uhkaavaa kättä se sai aiheen lieventää Isolta Majavalta oppimaansa lakia, jonka mukaan jumalien pureminen oli anteeksiantamaton rikos. Kaikkien kylien kaikkien koirien tapaan Valkohammaskin lähti siellä itselleen muonaa rosvoamaan. Muuan poika paloitteli paraillaan jäätynyttä peuranlihaa kirveellä, ja siitä sinkoili palasia hangelle. Hiipiessään siitä ohi lihan haussa Valkohammas seisahtui ja alkoi syödä palasia. Se huomasi pojan laskevan kirveen kädestään ja tarttuvan tukevaan sauvaan. Valkohammas hypähti syrjään ehtien viime tingassa pelastua iskusta. Poika ryhtyi ajamaan takaa, ja ollen outo siinä kylässä se pakeni kahden kodan välitse, mutta joutuikin täten umpikujaan korkean maavallin eteen.
Valkohammas oli ahdingossa. Ainoa tie johti molempien kotain välitse, ja sitä vartioi poika. Sauva iskuun kohotettuna hän kävi satimeen joutunutta saalistaan kohden. Valkohammas raivosi. Oikeudentuntonsa kannustamana se kääntyi karvojaan pörröttäen ja äristen päin poikaa. Se tunsi leirin muonalain. Kaikki lihanjätteet, kuten jäätyneet palaset, kuuluivat koiralle, joka oli ne löytänyt. Se ei ollut tehnyt laisinkaan väärin, ei ollut rikkonut mitään lakia, ja kuitenkin tuo poika valmistui pieksemään sitä. Tuskin Valkohammas tiesi mitä tapahtui. Se teki sen raivon puuskassa. Ja se teki sen niin nopeasti, ettei poikakaan tietänyt. Sen verran hän vain tiesi, että hänet oli jollain käsittämättömällä tavalla kaadettu lumeen ja että sauvaa pitelevän käden olivat koiran hampaat viiltäneet auki.
Mutta Valkohammas tiesi rikkoneensa jumalien lakia. Se oli upottanut hampaansa erään jumalan pyhään lihaan, ja nyt oli odotettavissa mitä hirmuisin rangaistus. Se pakeni Ison Majavan luo ja kyyristyi tämän suojelevien jalkojen väliin, kun purtu poika tuli omaisineen kostoa vaatimaan. Mutta he saivatkin poistua hyvityksettä. Iso Majava puolusti Valkohammasta. Kuunnellessaan sanasotaa ja tarkatessaan vihaisia liikkeitä tämä tiesi, että äskeistä tekoa pidettiin oikeutettuna. Ja niin se oppi ymmärtämään, että jumalia oli erilaisia. Oli omia jumalia ja oli vieraita jumalia, ja näiden välillä vallitsi erotus. Omilta jumalilta oli kaikki siedettävä, olipa se sitten oikeutettua tai epäoikeutettua. Mutta toisilta jumalilta ei tarvinnut sietää vääryyttä; sen sai kyllä kostaa hampain. Ja tämäkin oli jumalien säätämä laki.
Ennenkuin päivä oli päättynyt, Valkohammas sai oppia lisää tätä lakia. Mit-sa oli yksin metsässä polttopuita keräämässä, ja siellä hän kohtasi pojan, jota oli purtu. Tämän keralla oli toisia poikia. Vaihdettiin kiivaita sanoja. Sitten kaikki pojat kävivät Mit-san kimppuun. Hän oli pahassa pulassa. Joka taholta hänen ylleen sateli iskuja. Alussa Valkohammas vain katseli. Tämä oli jumalien asia, se ei liikuttanut sitä. Sitten se älysi, että juuri Mit-sa, eräs sen omista erikoisista jumalista, nyt joutui pahoin pidellyksi. Syynä siihen, mitä Valkohammas nyt teki, ei ollut mikään järkivaikutin. Hurja kiukunpuuska saattoi sen syöksymään tappelevien keskelle, viisi minuuttia myöhemmin pojat pakenivat hajallaan pitkin seutua, ja monesta tihkui hangelle verta todistaen, etteivät Valkohampaan purimet olleet pysyneet joutilaina. Kun Mit-sa kertoi tapauksen leirissä, Iso Majava määräsi Valkohampaalle annettavaksi lihaa. Hän määräsi annettavaksi paljon lihaa, ja levätessään yltäkylläisenä ja unisena nuotion ääressä Valkohammas tiesi, että laki oli osoittautunut oikeaksi.
Näiden kokemusten yhteydessä Valkohammas oppi myöskin tuntemaan omaisuuden lain ja velvollisuuden suojella omaisuutta. Oman jumalan suojelemisesta jumalan omaisuuden suojelemiseen oli vain yksi askel, ja se otti tämän askelen. Sitä, mikä kuului sen jumalalle, oli puolustettava koko maailmaa vastaan, vaikkapa sitten muita jumalia puremalla. Sellainen teko ei ollut ainoastaan pyhyyden rikos, vaan vieläpä vaarallinenkin. Jumalat olivat kaikkivaltiaita, eikä koira merkinnyt mitään heidän rinnallaan. Kuitenkin Valkohammas oppi vastustamaan heitä hurjan sotaisena ja pelottomana. Velvollisuus voitti pelon, ja varastelevat jumalat oppivat jättämään Ison Majavan omaisuuden rauhaan.
Erään seikan Valkohammas oppi nopeasti tässä yhteydessä, nimittäin sen, että varastava jumala oli tavallisesti pelkuri jumala ja juoksi kernaimmin tiehensä hälyytyksen kuullessaan. Myöskin se havaitsi, että melkein heti hälyytyksen jälkeen Iso Majava tuli sille avuksi. Se oppi älyämään, ettei tunkeilija paennut sen pelosta, vaan peläten Isoa Majavaa. Valkohammas ei hälyyttänyt haukunnalla. Se ei haukkunut milloinkaan. Se vain kävi suoraa päätä tunkeilijan kimppuun ja, jos voi, upotti häneen hampaansa. Koska se oli äreä ja yksinäinen eikä välittänyt toisista koirista, se soveltui tavattoman hyvin isäntänsä omaisuutta vartioimaan. Ja siihen Iso Majavakin yllytti ja totutti sitä. Mutta seurauksena oli, että Valkohammas kävi entistä hurjemmaksi, kesyttömämmäksi ja yksinäisemmäksi.
Kuukaudet kuluivat tehden koiran ja ihmisen välisen liiton yhä lujemmaksi. Tämä oli tuo entisaikojen liitto, jonka ensimmäinen erämaasta saapunut susi solmi ihmisen kanssa. Ja kaikkien seuraavien susien ja villikoirien tavoin Valkohammas laati tuon liiton itsekseen. Ehdot olivat yksinkertaiset. Se vaihtoi oman vapautensa lihalliseen jumalaan. Tältä jumalalta se sai muun muassa ravintoa ja lämpöä, suojaa ja seuraa. Korvaukseksi se vartioi jumalan omaisuutta, suojeli hänen ruumistaan, teki työtä hänen hyväkseen ja totteli häntä.
Jumalaa on palveltava. Valkohammas palveli omaansa velvollisuudentunnosta ja kunnioituksesta, mutta ei rakkaudesta. Se ei tietänyt mitään rakkaudesta. Se ei ollut koskaan kokenut rakkautta. Kitshi oli vain kaukainen muisto. Sitä paitsi se ei ainoastaan ollut hylännyt erämaata ja heimoaan antautuessaan ihmisen valtaan, vaan sellaiset olivat liiton lait, ettei se enää luopuisi jumalastaan lähteäkseen Kitshin kera, vaikkapa joskus vielä tapaisikin tämän. Ihmisen vallan alaisuus näytti muodostuneen sille voimakkaammaksi olemassaolon laiksi kuin vapauden-, heimon- ja omaistenrakkaus.