Kevät oli jo käsissä, kun Iso Majava lopetti pitkän matkansa. Oltiin huhtikuussa, ja Valkohammas oli vuoden vanha, kun se kiskoi reen kotikylään ja Mit-sa sen riisui valjaista. Täydestä koosta puuttui vielä paljon, mutta Lip-lipin jälkeen se oli isoin kylän viime vuoden penikoista. Se oli perinyt mittansa ja voimansa sekä isältään, sudelta, että emoltaan, Kitshiltä, ja alkoi jo vetää vertoja täysikasvaneille koirille. Mutta vielä se ei ollut varttunut lujarakenteiseksi. Ruumis oli hoikka ja hoippuvainen ja voima pikemmin sitkeätä kuin musertavaa. Turkki oli väriltään harmaa kuin suden, ja kaikesta päättäen se oli itsekin aito susi. Se neljännes koiran verta, jonka se oli Kitshiltä perinyt, ei ollut painanut leimaansa sen ruumiiseen, vaikka sillä olikin osansa sen henkisessä kehittymisessä.
Se vaelteli pitkin kylää, tuntien vakavan tyytyväisenä uudelleen ne eri jumalat, jotka se oli tavannut ennen tuota pitkää matkaa. Ja sitten siellä olivat koirat, penikat, jotka olivat varttuneet sen lailla, ja täysikasvaneet koirat, jotka eivät enää näyttäneet niin isoilta ja peloittavilta, kuin muistikuvista oli tuntunut. Ei se myöskään enää pelännyt niitä niinkuin ennen, vaan tallusteli niiden keskellä huolettoman varmana, mikä oli sille yhtä uutta kuin hauskaakin.
Joukossa oli Basik, harmaantunut vanhus, jonka ennen muinoin tarvitsi vain paljastaa hampaansa saattaakseen Valkohampaan peräytymään ryömien ja vääntelehtien. Siltä Valkohammas oli monesti saanut oppia olevansa perin mitätön; ja siltä se nytkin joutui oppimaan, että se itse oli muuttunut ja kehittynyt. Basik oli käynyt iän heikontamaksi, Valkohammas taasen varttunut iän mukana.
Paloiteltaessa äsken surmattua peuraa Valkohammas sai tuta, että sen suhde koiramaailmaan oli muuttunut. Se oli saanut sorkan ja osan sääriluuta, jossa vielä riippui melkoinen pala lihaa. Vetäydyttyään syrjään toisten koirien läheisyydestä — vieläpä näkymättömiinkin pensaston taakse — se ahmi juuri saalistaan, kun Basik kävi kimppuun. Ennenkuin Valkohammas tiesikään mitä teki, se oli jo kahdesti puraissut tunkeilijaa ja hypähtänyt sitten syrjään. Tämä pelottomuus ja nopea hyökkäys saattoi Basikin ymmälleen. Se seisoi töllistellen typertyneenä Valkohampaaseen, ja molempien välillä loisti raaka punainen sääriluu.
Basik oli vanha, ja se oli tullut tuntemaan, että sen ennen sortamat koirat varttuivat voimakkaammiksi. Nämä olivat katkeria kokemuksia niellä, mutta se teki sen kutsuen koko viisautensa avukseen. Entisinä päivinä se olisi oikeutetun raivon puuskassa heittäytynyt oikopäätä Valkohampaan kimppuun. Mutta nyt sen heikkenevät voimat eivät sallineet sellaista menettelytapaa. Se pörrötti hurjana karvojaan ja katsoi uhkaavasti sääriluun ylitse Valkohampaaseen. Ja tämä, jonka mielessä heräsi vanha kammo melkoisen voimakkaana, näytti arastelevan ja kutistuvan ja pienenevän, se muutti mielensä ja alkoi tuumia, miten pääsisi kunnialla peräytymään.
Mutta nyt Basik erehtyi. Jos se olisi tyytynyt katsomaan hurjasti ja uhkaavasti, olisi kaikki käynyt hyvin. Valkohammas, joka jo oli peräytymäisillään, olisi todenteolla peräytynyt ja luovuttanut lihan sille. Mutta Basik ei odottanut. Se arveli jo voittaneensa ja astui lihaa ottamaan. Kun se taivutti huolettomana päätään nuuskiakseen, Valkohammas nosti hiukan niskakarvojaan. Eipä vielä silloinkaan ollut Basikille liian myöhäistä jäädä aseman herraksi. Jos se olisi vain seisonut lihan ääressä pää pystyssä ja irvistäen, niin Valkohammas olisi lopulta hiipinyt tiehensä. Mutta tuoreen lihan haju tunkeutui voimakkaana Basikin sieraimiin, ja ahneus yllytti maistamaan sitä.
Tämä oli jo liikaa Valkohampaasta. Vielä äskettäin se oli kuukausimääriä ollut omien vetotoveriensa valtias, nyt se ei enää voinut pakottautua seisomaan joutilaana toisen ahmiessa lihaa, joka kuului sille. Se iski tapansa mukaan varoittamatta. Ensimmäinen puraisu viilsi Basikin oikean korvan siekaleiksi. Basik joutui ymmälleen hyökkäyksen äkillisyydestä. Mutta sitten tapahtui yhtä äkisti jotain muuta, vieläpä perin surkeata. Vanha koira lennähti kumoon; sen kurkkuun käytiin kiinni. Ja kun se ponnistelihe jaloilleen, upotti nuori koira kahdesti hampaansa sen hartioihin. Kaikki kävi niin nopeasti, että se huimasi. Basik teki onnistumattoman hyökkäyksen Valkohammasta kohti louskuttaen raivostuneena hampaitaan tyhjälle ilmalle. Seuraavassa tuokiossa se sai kuononsa halki ja hoippui taaksepäin erilleen lihasta.
Nyt asema oli muuttunut päinvastaiseksi: Valkohammas kumartui karvojaan pörhistäen ja uhkaavana sääriluun ylitse, Basik pysyttelihe vähäisen matkan päässä valmistautuen peräytymään. Se ei uskaltanut antautua taisteluun nuoren salaman kanssa, ja uudelleen se tunsi, vieläpä entistä katkerammin, heikontuneensa iän mukana. Urheasti se koetti säilyttää arvokkuutensa. Kääntäen tyynesti selkänsä nuorelle koiralle ja sääriluulle, ikäänkuin ei kumpikaan ansaitsisi vähintäkään huomiota, se asteli juhlallisesti tiehensä. Eikä se pysähtynyt vertavuotavia haavojansa nuoleskelemaan, ennenkuin oli päässyt näkyvistä.
Tästä oli seurauksena, että Valkohammas alkoi luottaa itseensä enemmän ja käydä ylpeämmäksi. Se ei enää liikkunut täysikasvuisten koirien parissa yhtä pehmeästi kuin ennen, se ei enää käyttäytynyt niitä kohtaan yhtä sovinnollisesti. Eipä siltä, että se olisi ruvennut hieromaan riitaa — kaukana siitä. Mutta se vaati tulla huomioon otetuksi. Se piti kiinni oikeudestaan kulkea rauhassa ja olla väistymättä yhdenkään koiran tieltä. Toisten täytyi antaa sille arvoa, siinä kaikki. Sitä ei saanut enää halveksia eikä syrjäyttää, kuten penikoita ja yhä edelleenkin sen vetotovereita. Nämä väistyivät isojen koirien tieltä ja luovuttivat niille pakosta lihansa. Mutta Valkohampaan, epätoverillisen, yksinäisen, ärtyisän, oudon ja ulkomuodoltaan peloittavan Valkohampaan, vanhemmat koirat lukivat ymmällään vertaisekseen. Ne oppivat pian jättämään sen rauhaan, eivät uskaltaneet ryhtyä vihollisuuksiin eivätkä ystävyyden osoituksiinkaan sitä kohtaan. Jos ne jättivät sen rauhaan, antoi sekin niiden olla rauhassa — ja tämän tilan ne havaitsivat muutamain kohtausten jälkeen kaikin puolin edullisimmaksi.
Keskikesällä Valkohampaalle sattui omituinen seikkailu. Kulkiessaan hiljalleen tutkimaan muuatta uutta kotaa, joka oli pystytetty kylän laitaan sen ollessa erämiesten kera peuroja ajamassa, se kohtasi äkkiä Kitshin. Se seisahtui katselemaan tätä. Se muisti emonsa hämärästi, mutta se muisti kuitenkin, ja samaa ei voinut sanoa tästä. Kitshi kohotti ylähuultaan vanhaan tapaansa uhkaavasti äristen, ja silloin Valkohampaan muisti selkesi. Mieleen palautui unohtunut penikka-aika, kaikki mikä liittyi tuohon tuttuun ärinään. Ennenkuin se oli oppinut tuntemaan jumalat, oli Kitshi ollut sille maailmankaikkeuden keskus. Vanhat tutut tunteet noilta ajoilta alkoivat jälleen kuohua siinä. Hilpeästi se loikkasi Kitshiä kohti, mutta tämä otti sen omituisesti vastaan: viilsi posken auki luuhun asti. Sitä Valkohammas ei voinut käsittää; se peräytyi pettyneenä ja ymmällään.