Mutta se ei ollut Kitshin syy. Susiemo ei ole luotu muistamaan edellisten vuosien aikuisia penikoitaan. Niinpä ei Kitshikään muistanut Valkohammasta. Se oli vieras eläin, tunkeilija; ja nykyinen poikue antoi Kitshille oikeuden suuttua moisesta lähentelemisestä.
Muuan penikoista tallusteli Valkohampaan luo. Ne olivat velipuolia, mutta eivät tietäneet sitä. Valkohammas nuuski penikkaa uteliaana, jolloin Kitshi hyökkäsi uudelleen kimppuun viiltäen sen kuonon toistamiseen halki. Se peräytyi kauemmaksi. Kaikki vanhat muistot ja mielleyhtymät kuolivat jälleen ja vaipuivat hautaan, josta ne olivat nousseet eloon. Valkohammas katseli Kitshiä, joka nuoleskeli pentuaan äristen silloin ja tällöin. Tämä oli sille arvoton. Se oli oppinut tulemaan toimeen ilman emoaan. Emon merkitys oli unohtunut. Valkohampaan elämänkäsityksessä ei ollut enää mitään sijaa Kitshille eikä tämänkään käsityksessä Valkohampaalle.
Se seisoi yhtä typertyneenä ja ymmällään, muistonsa unohtaneena, ihmetellen mitä tuo kaikki merkitsi, kun Kitshi kävi kolmannen kerran sen kimppuun, aikoen karkoittaa sen kokonaan lähistöltä. Ja Valkohammas taipui siihen. Tuo toinen oli oman lajin naaras, ja sen rodun keskuudessa vallitsi laki, etteivät koiraat saaneet taistella naaraita vastaan. Se ei tietänyt mitään tästä laista, sillä se ei ollut mitään kokemukseen perustuvaa. Se tunsi sen salaisena pakotuksena, vaiston vaatimuksena — saman vaiston, joka saattoi sen öisin ulvomaan kuulle ja tähdille ja pelkäämään kuolemaa ja tuntematonta.
Kuukaudet kuluivat. Valkohammas varttui voimakkaammaksi ja rotevammaksi, ja sen luonne kehittyi perinnöllisyyden ja ympäristön määräämään suuntaan. Sen perinnöllisyys oli elinaines, jota käy vertaaminen saveen. Siinä oli paljon mahdollisuuksia, sen saattoi muovailla moneen eri muotoon. Ympäristö taas määräsi sille oman erikoisen muodon. Jos Valkohammas ei siis olisi milloinkaan saapunut ihmisten tulien luo, olisi erämaa muodostanut siitä oikean suden. Mutta jumalat olivat antaneet sille toisenlaisen ympäristön, ja se muodostui koiraksi, joka tosin oli melkoisessa määrin susimainen, mutta oli kuitenkin koira eikä susi.
Ja niin sen luonnon saven ja ympäristön puserruksen mukaisesti sen luonne muodostui laadultaan aivan erikoiseksi. Sitä ei voinut välttää. Se tuli yhä äreämmäksi, epätoverillisemmaksi, yksinäisemmäksi ja hurjemmaksi; ja toiset koirat oppivat yhä enemmän, että siihen nähden oli parempi olla rauhassa kuin sotajalalla, ja Iso Majava rupesi päivä päivältä pitämään sitä yhä suuremmassa arvossa.
Valkohammas näkyi kaikilta ominaisuuksiltaan kehittyneen voimakkaaksi, mutta yksi heikkous sillä kuitenkin oli. Se ei voinut sietää naurua. Ihmisten nauru oli vihaksi pistävä seikka. Omassa keskuudessaan ne saivat mielin määrin nauraa mille hyvänsä, se ei välittänyt siitä. Mutta niin pian kuin nauru kohdistui siihen itseensä, se joutui mitä hirmuisimman raivon valtaan. Nauru teki tuon muutoin vakavan, arvokkaan ja synkeän eläimen hullunkurisen mielettömäksi. Se saattoi sen suunniltaan, aivan vimmoihinsa, niin että se käyttäytyi tuntikausia kuin paholainen. Ja onneton se koira, joka sellaisina hetkinä osui sen tielle. Se tunsi lain liian hyvin kohdistaakseen pahan sisunsa Isoon Majavaan; tämän takana oli sauva ja jumalallinen voima. Mutta koirien takana oli vain autius, ja siihen ne pakenivat, kun Valkohammas saapui näyttämölle naurun villitsemänä.
Sen kolmantena elinvuotena Mackenzien intiaanien keskuudessa syntyi ankara nälänhätä. Kesäkalastus onnistui huonosti. Talvella peurat jäivät tulematta tavallisille laitumilleen. Hirviä oli harvassa, jänikset katosivat melkein peräti, metsästävät elävät ja petoeläimet joutuivat tuhon omaksi. Tavallisten ravintolähteiden siintyessä ne kävivät nälän heikontamina toinen toisensa kimppuun ja söivät toisiaan. Ainoastaan voimakkaat säilyttivät henkensä. Valkohampaan jumalat olivat aina metsästäviä eläimiä. Vanhat ja heikot kuolivat nälkään. Kylässä kaikui valituksia; siellä naiset ja lapset saivat kulkea tyhjin vatsoin, jotta se vähäinen, mikä oli jäljellä, säästyisi laihoille ja kuoppasilmäisille eränkävijöille, jotka samosivat metsiä turhaan etsien lihaa.
Niin äärimmäiseen hätään joutuivat jumalat, että söivät pehmeän nahan mokkasiineistaan ja kintaistaan, ja koirat taas söivät valjaat selästään, vieläpä piiskojen siimatkin. Söivätpä koirat toisiaankin, ja myöskin jumalat söivät koiria. Ensin syötiin heikoimmat ja arvottomimmat. Eloon jääneet koirat katselivat sitä ja ymmärsivät. Muutamat rohkeammat ja viisaammat hylkäsivät jumalain tulet, jotka nyt olivat muuttuneet teurastamoiksi, ja pakenivat korpeen, missä ne lopulta kuolivat nälkään tai joutuivat susien suuhun.
Tänä kurjuuden aikana hiipi Valkohammaskin korpeen. Se oli soveliaampi tällaiseen elämään kuin toiset koirat, sillä penikka-aikana saatu kokemus opasti sitä. Siitä tuli oikein mestari pienten eläinten pyydystämisessä. Se saattoi maata piilossa tuntikausia, seuraten varovaisen oravan jokaista liikettä, odottaen yhtä suunnattoman kärsivällisenä, kuin nälkäisenäkin, kunnes orava uskalsi laskeutua maahan. Eikä Valkohammas vielä silloinkaan hätäillyt. Se vartosi, kunnes varmasti voi iskeä kiinni, ennenkuin orava saattoi ennättää puuhun turvaan. Silloin, ja vasta silloin, se kapsahti esiin lymypaikastaan kuin iso pommi, uskomattoman nopeasti, eikä se koskaan iskenyt harhaan — sen saaliiksi joutui pakeneva orava, joka ei voinut paeta kyllin nopeasti.
Se onnistui kyllä oravanjahdissa, mutta muuan seikka esti sitä elämästä ja lihoamasta niistä. Oravia ei ollut kylliksi. Ja siksi sen oli pakko pyydystellä vieläkin pienempiä eläviä. Niin purevaksi yltyi sen nälkä ajoittain, että se alentui kaivamaan metsähiiriä esiin maakoloista. Eikä se myöskään halveksinut ryhtyä tappelemaan kärpän kanssa, joka oli yhtä nälkäinen kuin se ja useasti paljoa hurjempi.