Nälän tuimimmin tuivertaessa se hiipi takaisin jumalien tulille. Mutta se ei käynyt aivan tulien ääreen. Se väijyili metsässä, varoen joutumasta ilmi ja rosvoten ansoja, kun niihin toisinaan osui riistaa. Rosvosipa se Ison Majavan ansasta jäniksen, kun Iso Majava itse hoippuen vaelsi metsässä, istuutuen usein voimattomana ja hengästyneenä lepäämään.
Muutamana päivänä Valkohammas kohtasi nuoren suden, joka oli laiha ja takkuinen ja nälän näivettämä. Ellei se olisi itse ollut nälissään, se olisi saattanut liittyä tämän seuraan ja mahdollisesti joutunut villien veljiensä pariin. Nyt se surmasi tämän ja söi sen suuhunsa.
Onni näkyi sitä suosivan. Aina, milloin se kipeimmin kaipasi ravintoa, se löysi jotain surmattavaa. Ja kun se oli voimaton, kävi sille niin onnellisesti, ettei yksikään iso petoeläin osunut sen jäljille. Niinpä kerran, kun se oli täysissä voimissa syötyään kahden päivän ajan ilvestä, sen kimppuun juosta karautti täyttä vauhtia nälkäinen susilauma. Siitä syntyi pitkä, julma ajo, mutta se oli paremmin ravittu kuin vainoojat, ja lopulta se juoksutti ne väsyksiin. Eikä se vain jättänyt niitä jälkeensä, vaan, kiertäen pitkälti takaisin radalleen sai vielä kiinni yhden uupuneista vainoojistaan.
Tämän perästä se poistui niiltä tienoin ja matkasi laaksoon, jossa se oli syntynyt. Siellä se kohtasi Kitshin vanhassa luolassa. Entiseen tapaansa sekin oli karannut jumalien epävieraanvaraisten tulien luota ja palannut vanhaan suojapaikkaansa synnyttämään. Tästä poikueesta oli vain yksi penikka hengissä, kun Valkohammas ilmestyi näyttämölle, eikä senkään oltu sallittu elää kauan. Sellaisen nälänhädän aikana ei nuorella elämällä ollut suuria mahdollisuuksia.
Tapa, millä Kitshi tervehti kasvanutta poikaansa, oli kaikkea muuta kuin hellä. Tämä oli varttunut vapaaksi emostaan. Siksi Valkohammas käänsi tyynesti emolleen selkänsä ja ravasi edelleen virran vartta ylöspäin. Jokien yhtymäkohdassa se kääntyi vasemmalle ja löysi siellä ilveksen luolan, jonka asujan kanssa se kauan sitten oli emonsa kanssa tapellut. Tähän autioon luolaan se asettui ja lepäsi siinä yhden päivän.
Alkukesästä, nälänhädän viimeisinä päivinä, se tapasi Lip-lipin, joka oli myöskin lähtenyt korpeen, missä se töintuskin oli saanut pidetyksi henkensä yllä. Valkohammas kohtasi sen aivan odottamatta. Ravaten vastakkaisiin suuntiin korkean rantakallion juurta pitkin molemmat kiersivät juuri erään paaden takaa esiin ja joutuivat yht'äkkiä vastatusten. Ne seisahtuivat heti kavahtaen ja katselivat epäluuloisesti toisiaan.
Valkohammas oli oivallisessa kunnossa. Eräonni oli sitä suosinut, ja se oli viikon ajan syönyt vatsansa täyteen. Viimeisestä saaliistaan se oli vielä nytkin yltäkylläinen. Mutta samassa tuokiossa kuin se katsoi Lip-lipiin, sen selkäkarvat nousivat pystyyn. Tuo pörröytyminen oli sen puolesta aivan tahdoton — se oli ulkonainen tila, joka entisaikoina aina oli seurannut sitä mielentilaa, minkä Lip-lipin röyhkeys ja vaino oli synnyttänyt. Kuten se ennen vanhaan oli nostanut karvojaan ja ärissyt Lip-lipin nähdessään, niin se nytkin teki vaistomaisesti. Se ei tuhlannut aikaa. Se teki tehtävänsä, nopeasti ja perinpohjaisesti. Lip-lip yritti peräytyä, mutta Valkohammas hyökkäsi ankarasti kohti. Lip-lip kaatui maahan ja kierähti selälleen. Vastustajan hampaat pureutuivat sen takkuiseen kurkkuun. Sitten seurasi kuolinkamppailu, jonka kestäessä Valkohammas asteli ympäri jäykkäjalkaisena ja tarkkaavana. Sitten se ryhtyi jatkamaan matkaansa ravaten edelleen kallion juurta myöten.
Eräänä päivänä, hiukan tämän jälkeen, se tuli metsän liepeelle, mistä kapea kaistale aukeata maisemaa viertyi alas Mackenzien rantaan. Se oli ennenkin ollut tällä kohdalla, kun se oli ollut paljas, mutta nyt siinä kohosi kylä. Lymyten yhä puiden suojassa se seisahtui tutkimaan asemaa. Näyt, äänet ja tuoksut olivat sille tuttuja. Siinä oli vanha kylä uudella paikalla. Mutta näyt, äänet ja tuoksut erosivat niistä, joita se oli saanut viimeksi tuta paetessaan pois siitä. Ei kuulunut enää vikinää eikä valitusta. Sen korviin osui tyytyväisiä ääniä, ja kuullessaan erään vaimon kiukkuisen äänen se tiesi tämän ravitun ihmisen kiukuksi. Ja ilmassa tuntui kalan hajua. Leirissä oli ravintoa. Nälänhätä oli päättynyt. Se astui rohkeasti esiin metsästä ja juoksi suoraa päätä Ison Majavan kohdalle. Iso Majava ei ollut saapuvilla, mutta Klu-Kutsh tervehti sitä iloisin huudoin ja antoi kestitykseksi kokonaisen tuoreen kalan. Ja se laskeutui maahan odottamaan Ison Majavan tuloa.