Turhan vuoksi se ei ollut ensinnä nähnyt päivänvaloa yksinäisessä luolassa ja taistellut ensimmäisiä taisteluitaan riekon, kärpän ja ilveksen kanssa. Eikä sen penikka-aika ollut turhan vuoksi katkeroitunut Lip-lipin ja koko penikkalauman vainon tähden. Olisi voinut käydä toisin, ja silloin sekin olisi ollut toisenlainen. Ellei Lip-lipiä olisi ollut, se olisi viettänyt lapsuutensa toisten penikkain parissa, kasvaen enemmän koiran kaltaiseksi ja koiria kohtaan suopeammaksi. Jos Isossa Majavassa olisi ollut hitunenkaan lempeyttä ja rakkautta, hän olisi päässyt Valkohampaan luonteen syvyyksiin ja olisi sieltä nostanut pinnalle kaikenkaltaisia lempeitä ominaisuuksia. Mutta näin ei ollut käynyt. Valkohampaan luonteen aineksia oli muokkailtu, kunnes siitä oli tullut nykyinen olento — äreä ja yksinäinen, tunteeton ja hurja, kaiken heimonsa vihollinen.
KUUDESTOISTA LUKU.
Hullu jumala.
Fort Yukonissa eleli vain vähäinen määrä valkoisia miehiä. Nämä olivat oleskelleet kauan maassa. He nimittivät itseään hapatukseksi ja ylpeilivät tästä arvonimestä. Toisia, jotka olivat niillä seuduin uusia, he halveksivat sydämensä pohjasta. Ihmiset, jotka astuivat laivoista maihin, olivat tulokkaita. Heitä mainittiin chechaquo-nimellä, ja tämä sai heidät aina nolostumaan. He valmistivat leipänsä leivinjauheen avulla. Tämä oli vihaksi pistävä seikka, sillä hapatuksen miesten täytyi käyttää tarkoitukseen hapanta taikinaa, heillä kun ei ollut leivinjauhetta.
Kaikki tämä oli itse asiassa vain sivuseikkoja. Linnoituksen miehet halveksivat tulokkaita ja nauttivat nähdessään näiden joutuvan pulaan. Varsinkin he iloitsivat, kun Valkohammas pahanilkisine joukkoineen teki tuhojaan tulokkaiden koirien joukossa. Laivan saapuessa linnoituksen miehet lähtivät aina mielellään rantaan tuota leikkiä katselemaan. He odottivat sitä yhtä innokkaasti kuin intiaanikoirat, ja eniten heitä viehätti Valkohampaan hurjuus ja oveluus.
Mutta heidän joukossaan oli muuan mies, joka nautti tästä huvituksesta aivan erikoisesti. Höyrylaivan ensimmäinen vihellys sai hänet juoksujalkaa lähtemään rantaan; ja kun viimeisen taistelun päätyttyä Valkohammas oli joukkoineen poistunut, hän palasi verkalleen linnoitukseen kasvoillaan tyytymättömyyden ilme. Toisinaan, kun joku pehmeä etelän koira lysähti kokoon kiljuen henkimenossa parven hampaiden raatelemana, tämä mies ei kyennyt enää hillitsemään itseään, vaan hypähti ilmaan ihastuksesta huudahtaen. Ja aina hän katseli Valkohammasta terävin ja himokkain katsein.
Tätä miestä linnoituksen toiset miehet nimittivät "Kaunoksi." Se ei ollut hänen ristimänimensä, sitä ei tunnettukaan; mutta yleensä häntä sanottiin niillä seuduin Kauno-Smithiksi. Hänen ulkomuotoonsa ei tuo etunimi soveltunut laisinkaan, se oli vain pilkkanimitys. Hän oli niin tavattoman ruma. Nurjasti oli luonto häntä kohdellut. Ensinnäkin hän oli pieni mies, ja hänen hennon vartalonsa nenässä sijaitsi aivan ylettömän pieni pää. Sen huippua saattoi verrata kärkeen. Poikavuosinaan, ennenkuin hän oli tovereiltaan saanut Kauno-nimen, häntä olikin sanottu "nuppineulaksi."
Huipusta pää vietti loivasti niskaan; ja etupuolellakin se vietti auttamattomasti, kunnes muodostui matalaksi ja huomattavan leveäksi otsaksi. Tästä alkaen, ikäänkuin saituuttaan katuen, luonto oli tuhlaavasti leventänyt hänen muotonsa. Silmät olivat isot, ja niiden väliin olisi mahtunut kaksikin silmää. Muuhun ruumiiseen verrattuina hänen kasvonsa olivat suunnattomat. Tarpeellisen alan saavuttamiseksi luonto oli lahjoittanut hänelle suunnattoman leuan. Se oli leveä ja raskas ja työntyi eteen- ja alaspäin, kunnes näytti laskeutuvan lepoon rinnalle. Tämä kai vaikutti sen, että hento kaula, kykenemättä kannattamaan moista taakkaa, näytti aina niin väsyneeltä.
Leuka synnytti sen käsityksen, että mies oli hurjan päättäväinen. Mutta häneltä puuttui jotain. Kenties se johtui liiallisuudesta. Ehkä leuka oli liian iso. Miten lieneekään, se oli valetta. Kauno-Smith oli laajalti tunnettu jänismäisimmäksi kaikista jänishousuista. Hänen ulkomuodostaan ovat vielä mainittavat isot, keltaiset hampaat, joista kaksi kulmahammasta, tovereitaan isompia, pilkisti laihojen huulien alta esiin torahampaiden tavoin. Silmät olivat kellertävät ja epämääräiset, ikäänkuin luonnolta olisivat värit loppuneet ja se olisi pusertanut yhteen kaikkien väriputkien sakat. Samoin oli harvan ja epätasaisen tukan laita; samean keltaisena ja likaisen keltaisena se törrötti hänen päässään ja työntyi esiin kasvoista yllättävinä tukkoina ja kimppuina, näyttäen sotkuiselta korsirykelmältä.
Sanalla sanoen, Kauno-Smith oli epäluoma, ja itse hän oli kokonaan syytön siihen. Hänet oli alun pitäen muovailtu sellaiseksi. Hän suoritti linnoituksessa keiton, pesun ja muut rengintyöt. Toiset miehet eivät häntä halveksineet. He pikemmin sietivät häntä säälien, kuten luontokappaletta, joka on jäänyt lapsipuoleksi. Myöskin he pelkäsivät häntä. Hänen pelkurimaiset raivonpuuskansa saattoivat heidät pelkäämään, että saisivat luodin selkäänsä tai myrkkyä kahviinsa. Mutta jonkun oli pidettävä huolta keittämisestä, ja mitä puutteita Kauno-Smithillä muuten lieneekin ollut, keittää hän ainakin osasi.