Tällainen oli mies, joka katseli Valkohammasta sen hurjaan rohkeuteen ihastuneena ja halusi saada sen omakseen. Hän koetti jo alunpitäen lähennellä sitä. Valkohammas taasen ei ollut häntä ensin huomaavinaankaan. Sittemmin, kun mies kävi itsepintaisemmaksi lähentelyissään, se nosti karvojaan, paljasti hampaansa ja peräytyi. Se ei pitänyt miehestä. Hän tuntui pahalta. Se vainusi hänessä onnettomuutta, pelkäsi ojennettua kättä ja yrityksiä puhella lempeästi. Kaiken tämän vuoksi se vihasi miestä.
Yksinkertaiset luontokappaleet käsittävät hyvän ja pahan yksinkertaisesti. Hyvää on se, mikä tuottaa mukavuutta ja tyydytystä ja poistaa tuskat. Sen vuoksi hyvä on mieluisaa. Pahaa on kaikki, mikä kantaa kohdussaan haittoja, uhkaa ja kipua, ja senpä vuoksi sitä vihataan. Kauno-Smith tuntui Valkohampaasta pahalta. Miehen rumasta ruumiista ja kierosta mielestä huokui salaperäisellä tavalla sisäisen saastan henkäyksiä, samoinkuin kuumerämeistä nousee usvia. Valkohammas tunsi, ei vain järjen ja viiden aistinsa avulla, vaan toisten, etäisempien ja määrittelemättömien aistien ohjaamana, että mies oli turmiota ennustava ja paha, kauttaaltaan tuskien tuoja ja siitä syystä olento, jota oli paras vihata.
Valkohammas oli Ison Majavan leirissä, kun Kauno-Smith kävi siellä ensi kerran. Jo etäältä, ennenkuin hän oli tullut näkyviinkään, Valkohammas tiesi askelista, kuka oli tulossa, ja alkoi pörröttää karvojaan. Se oli maannut oikein mukavasti, mutta nousi nopeasti miehen saapuessa ja hiipi aito suden tavoin leirin syrjään. Se ei tietänyt, mistä puhuttiin, mutta saattoi nähdä miehen ja Ison Majavan keskustelevan. Kerran mies viittasi siihen, ja Valkohammas ärisi, ikäänkuin käsi olisi juuri laskeutumassa sen päälle, vaikka se itse asiassa oli viidenkymmenen jalan päässä. Mies nauroi sitä, ja Valkohammas livahti metsän suojaan, pää kääntyneenä tarkkaamaan sen liukuessa pehmeästi eteenpäin.
Iso Majava ei suostunut myymään koiraansa. Hän oli rikastunut kaupanteolla eikä tarvinnut mitään. Sitä paitsi Valkohammas oli arvokas eläin, väkevin rekikoira, minkä hän oli koskaan omistanut, ja paras johtaja. Eikä koko Mackenzien eikä Yukonin seuduillakaan ollut sen veroista koiraa. Se osasi tapella. Se surmasi koiria yhtä helposti kuin ihminen hyttysiä. (Tämä sai Kauno-Smithin silmät loistamaan ja hän nuoleskeli ahnaasti ohuita huuliaan.) Ei, Valkohammasta ei myyty mistään hinnasta.
Mutta Kauno-Smith tunsi intiaanien tavat. Hän käväisi usein Ison Majavan leirissä, ja aina hänellä oli nuttunsa alla piilossa musta pullo. Viskyllä on muiden muassa kyky synnyttää janoa. Iso Majava kävi janoiseksi. Hänen kuumeinen kurkkunsa ja palanut vatsansa alkoivat vaatia yhä enemmän tuota tulinestettä; ja hänen aivonsa, jotka tuo outo kiihotin oli vääntänyt aivan nurin, sallivat hänen tehdä mitä hyvänsä sen saamiseksi. Turkiksista, kintaista ja mokkasiineista saadut rahat alkoivat huveta. Ne hävisivät yhä nopeammin, ja kuta pikemmin hänen rahakukkaronsa laihtui, sitä pikaisemmaksi kävi hänen mielensä.
Lopulta hän oli menettänyt rahansa ja tavaransa ja malttinsa kokonaan. Jäljellä oli ainoastaan jano — jo itsessään turmiollinen ominaisuus, ja se kävi yhä turmiollisemmaksi jokaiselta raittiilta hengenvedolta. Silloin Kauno-Smith rupesi jälleen puhelemaan hänelle Valkohampaan myymisestä; mutta tällä kertaa hinta tarjottiin pulloissa eikä dollareissa, ja Ison Majavan korvat olivat alttiimmat kuulemaan.
"Ota koira kiinni, niin saat sen", hän lausui lorun lopuksi.
Pullot luovutettiin, mutta kahden päivän kuluttua Kauno-Smith saattoi sanoa Isolle Majavalle: "Ota koira kiinni."
Valkohammas hiipi eräänä iltana leiriin ja laskeutui tyytyväisenä huoahtaen lepäämään. Pelätty valkoinen jumala ei ollut saapuvilla. Jo päiväkausia hän oli osoittautunut yhä halukkaammaksi tarttumaan käsin Valkohampaaseen, ja sen oli ollut pakko vältellä leiriä. Se ei tietänyt, mitä pahaa nuo itsepäiset kädet uhkasivat tuottaa. Se tiesi vain, että jotain pahaa ne ennustivat ja että oli parasta pysyä niistä loitolla.
Mutta tuskin se oli laskeutunut pitkäkseen, kun Iso Majava hoiperteli luo ja sitoi sen kaulaan nahkahihnan. Hän istuutui Valkohampaan viereen, pitäen hihnanpäätä kädessään. Toisessa kädessä hänellä oli pullo, joka ajoittain kohosi ylösalaisin hänen suulleen synnyttäen pulppuavia ääniä.