Se oli viisas. Mutta jos se olisi ollut pelkästään viisas, se ei olisi mennyt takaisin Ison Majavan luo, joka oli jo kahdesti sen pettänyt. Uskollisuus vaati kuitenkin toista, ja se palasi joutuakseen kolmannen kerran kavalletuksi. Jälleen se antoi Ison Majavan sitoa nahkahihnan kaulaan, ja jälleen saapui Kauno-Smith hakemaan sitä takaisin. Ja tällä kertaa se sai selkäänsä entistä enemmän.
Iso Majava katseli tylysti valkoisen miehen heilutellessa ruoskaa. Hän ei suonut mitään suojaa. Koira ei ollut enää hänen omaisuuttaan. Kurituksen päätyttyä Valkohammas oli sairas. Pehmeä etelän koira olisi heittänyt moisesta kohtelusta henkensä, mutta se kesti. Se oli käynyt kovempaa koulua, ja se oli itsekin kovempaa ainetta. Sen elinvoima oli liian suuri. Lujasti se piti kiinni elämästä. Mutta perin sairas se oli. Ensinnä se ei kyennyt liikahtamaankaan, ja Kauno-Smithin oli odottaminen puoli tuntia. Ja sitten se seurasi huumaantuneena ja hoippuen Kauno-Smithin kintereillä linnoitukseen.
Mutta nyt se sidottiin rautakahleella, johon hampaat eivät pystyneet, ja turhaan se koetti ryntäillen kiskaista sinkilää irti hirrestä, johon se oli upotettu. Muutaman päivän kuluttua Iso Majava lähti selvänä ja rutiköyhänä pitkälle matkalleen Mackenzieta kohti; Valkohammas jäi Yukonin varrelle palvelemaan miestä, joka suurimmalta osaltaan oli hullu ja kauttaaltaan peto. Mutta mitäpä koira saattaa hulluudesta tietää? Valkohampaasta Kauno-Smith oli todellinen, joskin kauhea, jumala. Hän oli lievimmin sanoen hullu jumala, mutta Valkohammas ei tietänyt mitään hulluudesta; se tiesi vain, että nyt oli pakko alistua tämän uuden herran valtaan, totella jokaista hänen oikkuaan ja päähänpistoaan.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Vihan valta.
Hullun jumalan vallan alaisena Valkohampaasta tuli oikea paholainen. Se sai oleskella kahlehdittuna aitauksessa linnoituksen takana, ja siellä Kauno-Smith härnäili ja ärsytteli sitä, saattaen sen aivan raivoihinsa kaikenkaltaisella kiusanteolla. Hän huomasi pian, kuinka herkkä Valkohammas oli naurulle, ja oli erittäin innokas nauramaan sille ensin tehtyään jonkun tuskastuttavan kepposen. Tämä nauru oli äänekästä ja pilkallista, ja samalla haavaa jumala osoitteli härnäilevästi sormellaan. Silloin Valkohammas menetti kokonaan malttinsa, ja raivonpurkauksissaan se oli Kauno-Smithiäkin mielettömämpi.
Ennen Valkohammas oli ollut oikeastaan vain oman rotunsa vihollinen — tosin samalla haavaa hurja vihollinen. Nyt siitä tuli kaikkien vihollinen ja entistä hurjempi. Niin suunnattomasti sitä kiusattiin, että se vihasi sokeasti, aivan järjettömästi. Se vihasi vitjoja, jotka sitä kahlehtivat, miehiä, jotka sitä tirkistelivät aidan säleiden lomitse, koiria, jotka saapuivat miesten mukana ja ärisivät sille häijysti sen avuttomuudessa. Se vihasi itse puutakin, joka aitana sitä ympäröi. Ja ensimmäiseksi ja viimeiseksi ja eniten kaikista se vihasi Kauno-Smithiä.
Mutta Kauno-Smithillä oli muuan tarkoitus kohdellessaan Valkohammasta tällä tavoin. Eräänä päivänä aitauksen ympärille kokoontui joukko miehiä. Kauno-Smith astui sauva kädessä sisään ja irroitti Valkohampaan kahleista. Isännän poistuttua Valkohammas lähti liikkeelle ja syöksyi ympäri aitausta, koettaen päästä ulkopuolella seisovien miesten kimppuun. Se oli suuremmoisen hirvittävä. Kooltaan se oli viiden jalan pituinen ja hartiain kohdalta puolenkolmatta jalan korkuinen, mutta painoi paljoa enemmän kuin samansuuruinen susi. Emoltaan se oli perinyt koiran tukevamman rakenteen, niin että se painoi rasvoitta ja ilman hituistakaan liikoja lihoja yli yhdeksänkymmenen naulan. Koko ruumis oli lihaksia, luuta ja jänteitä — taistelukuntoisinta ainetta, mitä olla saattoi. Aitauksen ovi avautui jälleen. Valkohammas seisahtui. Jotain tavatonta oli tulossa. Se odotti. Ovi avautui enemmän. Sisään työnnettiin roteva koira, ja ovi iskettiin kiinni sen jälkeen. Valkohammas ei ollut koskaan nähnyt moista koiraa (se oli doggi), mutta tunkeilijan koko ja hurja ulkomuoto eivät peloittaneet sitä. Tässä oli nyt jotain, puuta ja rautaa parempaa, johon saattoi vihansa purkaa. Se syöksähti kimppuun, hampaat välähtivät, ja doggin niska oli halki viilletty. Doggi pudisti päätään, örähti käheästi ja ryntäsi vastustajaa kohti. Mutta Valkohammas oli siellä, oli täällä, kaikkialla, aina vältellen ja kaikoten, aina hyökäten ja iskien ja hypähtäen taas ajoissa syrjään rangaistusta paetakseen.
Ulkopuolella miehet huusivat ja paukuttelivat käsiään, ja ihastuksesta haltioituneena Kauno-Smith seurasi ahnain katsein Valkohampaan raatelutyötä. Uhrin asema oli jo alunpitäen toivoton. Se oli liian raskas ja hidas. Lopuksi Kauno-Smith ajoi Valkohampaan syrjään sauvallaan, ja vieraan koiran omistaja raahasi eläimensä pois. Sitten maksettiin vetoja, ja Kauno-Smithin kouraan kilisi rahoja.
Valkohammas alkoi innokkaasti odottaa miesten kerääntymistä aitauksen ympärille. Se merkitsi tappelua; ja ainoastaan tällä tavoin se nyt sai päästää valloilleen elämän, joka siinä oleili. Kiusattuna, vihaan yllytettynä sen oli pysyminen vankilassa, niin ettei tuota vihaa käynyt tyydyttäminen muulloin kuin sellaisina hetkinä, jolloin isäntä suvaitsi päästää toisen koiran sitä vastaan. Hyvin oli Kauno-Smith arvioinut sen voimat, sillä se jäi aina voittajaksi. Eräänä päivänä sen kimppuun laskettiin perätysten kolme koiraa. Toisen kerran aitauksen ovesta työnnettiin sisään täysikasvuinen susi, joka juuri oli pyydystetty erämaasta. Ja asetettiinpa sitä vastaan kerran kaksi koiraa samalla haavaa. Tämä oli sen ankarin taistelu, ja vaikka se lopulta surmasikin molemmat, oli leikki viemäisillään hengen siltä itseltäänkin.