Saman vuoden syksyllä, kun satoi ensi lunta ja joessa uiskenteli jääsohjua, Kauno-Smith astui koirineen laivaan, joka matkasi Yukonia myöten Dawsoniin. Valkohammas oli nyt tullut maankuuluksi. Se oli laajalti tunnettu "Tappelu-suden" nimellä, ja tavallisesti häkin ympärillä, jossa sitä laivassa säilytettiin, seisoskeli uteliaita miehiä. Se raivosi ja ärisi heille tai makasi hiljaa ja tarkasteli heitä kylmän vihaisesti. Miksi se ei heitä vihaisi? Se ei koskaan kysellyt sitä itseltään. Se tunsi vain vihaa ja antautui kokonaan tämän intohimon valtaan. Elämä oli muodostunut sille helvetiksi. Se ei ollut luotu ahtaaseen vankilaan, jonka ihmiset valmistavat villieläimille. Mutta juuri tällä tavoin sitä kohdeltiin. Miehet tuijottelivat sitä, pistelivät kepeillä säleiden lomitse saadakseen sen ärisemään ja nauroivat sitten.
Nämä miehet olivat sen ympäristöä, ja he muovailivat siitä vieläkin hurjempaa oliota, kuin mitä luonto oli tarkoittanut. Mutta luonto oli antanut sille joustavuutta. Moni toinen eläin olisi tästä kuollut tai muuttunut mieleltään, mutta se mukautui ja jäi henkiin, eikä rohkeus siitä hävinnyt laisinkaan. Mahdollisesti Kauno-Smith, pääpaholainen ja suurin kiusanhenki, olisi kyennyt murtamaan sen mielen, mutta toistaiseksi ei siitä näkynyt merkkiäkään.
Jos Kauno-Smithissä asusti paholainen, niin Valkohampaassa eli toinen. Entisaikoina viisaus oli kehoittanut Valkohammasta alistumaan miehen edessä, jolla oli sauva kädessään; mutta nyt tämä viisaus pakeni siitä. Pelkkä Kauno-Smithin näkeminen riitti saattamaan sen raivoon. Ja kun nämä molemmat olivat joutuneet vastatusten ja Valkohampaan oli täytynyt väistyä sauvaa, se ärisi ja murisi edelleen ja paljasteli hampaitaan. Viimeistä sanaa se ei koskaan antanut toiselle. Piestiinpä sitä kuinka kauheasti tahansa, aina se ärisi jäljestäpäin; ja kun Kauno-Smith antoi perään ja vetäytyi pois, hänen jäljessään kajahti uhmaileva ärinä tai Valkohammas syöksyi häkin säleitä vasten ulvoen ilmi vihaansa.
Höyrylaivan saavuttua Dawsoniin Valkohammas joutui maihin. Mutta yhä se sai viettää julkista elämää häkissä, jonka ympärillä oleili uteliaita miehiä. Se oli asetettu näytteille "Tappelu-sutena", ja miehet maksoivat viisikymmentä senttiä kultahiekassa saadakseen nähdä sen. Se ei saanut hetkenkään rauhaa. Jos se laskeutui nukkumaan, se ajettiin pystyyn terävän kepin avulla, jotta yleisö saisi korvauksen rahoistaan. Tehdäkseen näyttelyn mielenkiintoiseksi omistaja yllytti sen melkein yhtämittaa raivonpuuskiin. Mutta pahempaa kuin kaikki tämä oli se ilma, missä se eli. Sitä pidettiin petoeläimistä hirvittävimpänä ja tämä käsitys tarttui siihen häkin säleiden lomitse. Jokainen miesten lausuma sana, jokainen varovainen liike saattoi sen vakuutetuksi omasta kauheasta hurjuudestaan. Kaikki tämä yhä kiihdytti sen hurjuuden paloa. Siitä voi olla ainoastaan yksi seuraus: sen viileyden täytyi elää itsestään ja kasvaa. Tämä oli toinen esimerkki sen elinainesten joustavuudesta, sen kyvystä muodostua ympäristön painalluksen mukaan.
Eikä se ollut vain nähtävänä, se toimi myöskin ammattitappelijana. Aika ajoin, milloin vain saatiin toimeen taistelu, se kuljetettiin häkistään metsään muutaman kilometrin päähän kaupungista. Tavallisesti se tapahtui öiseen aikaan, ettei territorion ratsastava poliisi joutuisi ehkäisemään. Kun oli odotettu muutamia tunteja ja päivä oli koittanut, saapui paikalle yleisö ja koira, jonka kanssa sen oli määrä taistella. Tällä tavoin se joutui kamppailemaan kaikenkokoisten ja -rotuisten koirien kanssa. Maa oli villi, miehet olivat hurjia, ja tavallisesti taisteltiin elämästä ja kuolemasta.
Koska Valkohammas kerran jatkoi taisteluaan, on ilmeistä, että henkensä saivat heittää toiset koirat. Se ei kärsinyt koskaan tappiota. Sille oli nyt suureksi hyödyksi varhainen tottumus, jonka se oli saavuttanut taistellessaan Lip-lipiä ja koko penikkalaumaa vastaan. Entä sitten sitkeys, jolla se osasi säilyttää jalansijansa. Ei yksikään koira saanut sitä kumoon. Sudensukuiset koirat menettelivät mielellään siten, että syöksyivät sen kimppuun joko oikopäätä tai odottamatta käännähtäen, toivoen iskevänsä sitä hartioihin ja siten kumoavansa sen. Mackenzielaiset koirat, eskimolaiset ja Labradorin koirat ja rekikoirat, kaikki ne koettivat sitä temppua ja pettyivät. Sen ei tiedetty milloinkaan menettäneen tasapainoaan. Miehet kertoivat siitä toisilleen ja odottivat joka kerta näkevänsä sen tapahtuvan; mutta aina Valkohammas tuotti heille pettymyksen.
Ja sitten se oli salamannopea. Tämä oli sille suunnattomaksi eduksi vastustajiin nähden. Kuinka kokeneita ne olivatkin tappelemaan, milloinkaan ne eivät kuitenkaan olleet tavanneet koiraa, joka liikkui niin vikkelästi. Lukuun oli otettava myöskin se tapa hyökätä oikopäätä. Tavallinen koira oli tottunut siihen, että aluksi äristiin, pörrötettiin karvoja ja muristiin, ja nyt tavallinen koira lensi kumoon ja sai surmansa, ennenkuin se edes oli alkanut taistella tai oli toipunut hämmennyksestä. Näin kävi niin usein, että tuli tavaksi pidätellä Valkohammasta, kunnes toinen koira oli ennättänyt suoriutua alkuhommista, oli jo valmiina, vieläpä sai tehdä ensimmäisen hyökkäyksenkin.
Mutta suurin etu Valkohampaalle oli sen kokemus. Se tiesi enemmän tappelemisesta kuin yksikään sen vastustajista. Se oli suorittanut useampia kahakoita, tunsi enemmän vastustajain temppuja ja menettelytapoja ja osasi itsekin enemmän temppuja; eikä sen menettelytapakaan juuri kaivannut mitään parannuksia.
Ajan mittaan sille tarjoutui yhä harvemmin taistelutilaisuuksia. Miehet eivät enää toivoneetkaan löytävänsä sille vertaista, ja Kauno-Smithin täytyi ruveta asettamaan susia sitä vastaan. Näitä intiaanit pyydystelivät vartavasten, ja Valkohampaan ja suden kaksintaistelu veti aina yleisöä paikalle. Kerran saatiin hankituksi täysikasvuinen naarasilves, ja tällöin Valkohammas tappeli henkensä edestä. Nopeudessa tämä oli sen veroinen, hurjuudessa samoin; sitä paitsi Valkohammas taisteli pelkästään hampain, ilves taasen sekä hampain että terävin kynsin.
Mutta ilveksen kukistuttua Valkohammas jäi kokonaan taisteluja vaille. Eihän ollut enää eläimiä, joita vastaan se voisi taistella — tai, oikeammin sanoen, ei ollut sellaista, jonka olisi kannattanut panna sitä vastaan. Niinpä se sai nyt olla vain näytteillä kevääseen asti, jolloin seudulle saapui Tim Keenan, muuan ammattipeluri. Hänen kerallaan tuli ensimmäinen verikoira Klondikeen. Oli aivan selvää, että tämä koira ja Valkohammas joutuisivat vastakkain, ja kokonaisen viikon ajan tämä odotettu taistelu oli tärkeimpänä puheenaiheena eräissä osissa kaupunkia.