"Hyvästi nyt, Matti poika. Mitä suteen tulee — niin sinun ei tarvitse kirjoittaa. Näes, minä..."
"Mitä!" huudahti ajuri. — "Ette kai aio...?"
"Juuri sitä minä aion. Tässä on huivisi. Minä kirjoitan sinulle siitä."
Matti seisahtui puoliväliin siltaa.
"Se ei voi kestää ilmanalaa!" huusi hän takaisin. "Ellette keritse sitä helteiden tullen!"
Silta hinattiin laivaan. Aurora kääntyi virran partaalta. Weedon Scott heilutti vielä kerran jäähyväisiksi. Sitten hän kääntyi ja kumartui Valkohampaan puoleen, joka seisoi hänen vierellään.
"No, murise nyt, hitto vie, murise nyt", hän sanoi taputellen sen päätä ja raaputtaen lakoon taipuvia korvia.
KAHDESKOLMATTA LUKU.
Etelässä.
Valkohammas astui laivasta maihin San Franciscossa. Sen valtasi kauhistus. Syvällä sielussaan, syvemmällä ajatustoimintaa tai tietoista mieltämistä, se oli yhdistänyt voiman ja jumaluuden. Eivätkä valkoiset miehet olleet koskaan ennen tuntuneet niin ihmeteltäviltä jumalilta kuin nyt, sen astellessa San Franciscon liukasta kiveystä. Hirsimajojen sijaan oli tullut jättiläisrakennuksia. Kadut olivat tulvillaan vaaroja — vankkureita, vaunuja, automobiileja; isot hevoset kiskoivat ponnistellen suunnattomia laatikoita, ja hirvittävät raitiovaunut kulkivat toitotellen ja kilistellen, kiljuen herkeämättä, uhkaavasti kuten ilvekset pohjolan metsissä.