— Jättäkää pappi minulle ja te saatte kanoottinne takaisin. Niin.
Sanokaa mielipiteenne, mutta älkää hätäilkö. —
Stockard pudisti päätään. Hänen katseensa osui vaimoon Taslinin mailta, vaimoon, joka istui lähettyvillä pitäen hänen omaa lastaan rinnoillaan ja hän olisi epäröinnyt päätöksessään, ellei olisi tullut katsahtaneeksi edessä seisoviin miehiin.
— Minä en pelkää — huomautti Sturges Owen. — Herra suojelee minua voimakkaalla kädellään, ja minä olen valmis menemään yksin tämän uskottoman leiriin. Vielä ei ole liian myöhäistä. Usko siirtää vuoria. Yhdennellätoista hetkellä voin käännyttää hänen sielunsa oikealle tielle. —
— Töytäiskää tuo Baptiste lurjus kumoon ja otamme hänet kiinni — kuiskasi Bill käheästi herransa korvaan lähetyssaarnaajan jatkaessa puhettaan pakanalle. — Pidämme hänet panttivankina ja kidutamme häntä, jos nuo toiset käyvät sietämättömiksi. —
— Ei — vastasi Stockard. — Annoin hänelle sanani, että hän voisi tulla rauhassa keskustelemaan kanssamme. Tavanmukaiset sodansäännöt, Bill — vain sodansäännöt. Ja hän on käyttäytynyt rehellisesti, on varoittanut meitä ja muutakin sentapaista, ja — niin enhän, hitto vie, voi rikkoa sanaani, mies! —
— Voitte joka tapauksessa luottaa siihen, että hän kyllä panee uhkauksensa täytäntöön. —
— Siitä ei ole epäilystäkään, mutta en tahdo, että puoliverinen voisi kerskua olevansa minun kunniallisempi. Mutta miksi emme suostuisi hänen pyyntöönsä — antamalla hänelle lähetyssaarnaajan teemme lopun koko jutusta? —
— Ee-ei — venytteli Bill epäröiden.
— Puristaako varpaitasi — mitä? —
Bill hieman punastui, mutta ei vastannut. Punainen Baptiste odotti yhä lopullista päätöstä. Stockard meni hänen luokseen.