— Hm! — sanoi Shorty silmissään puolittain ilakoiva ilme. — Suuret kiitokset vain — minulla on nykyisin erikoisen hyvä. Meillä on tässä poikamiesleiri. — Ja hän osoitti kädellään sen ihanuuksia: nuotiota, kuusenhavuvuoteita, peurannahoista valmistettuja telttoja ja pajunvarvuista punottuja tuulensuojustimia. — Ja tuossa ovat poikamiehet. — Hän viittoili nuoria miehiä kohti ja sokelsi heidän kielellään joitakin kurkkuääniä, huomaavaisuus, joka silmänräpäyksessä sai miesten silmät säteilemään ja heidän valkeat hampaansa välähtelemään. — Ne ovat ihastuksissaan tavatessaan sinut, Kit. Käyhän istumaan ja kuivattele mokkasiinejasi, niin minä hommaan sinulle sillä välin hieman syötävää. Enkö olekin aika mestari oppimaan heidän kieltään, vai miten? Ja samoin on sinunkin yritettävä, sillä näyttää siltä kuin täytyisi meidän jäädä pitemmäksi aikaa näitten ihmisten pariin. On täällä kolmaskin valkoinen mies. Hänet ne sieppasivat kuusi vuotta sitten — irlantilainen, joka joutui satimeen Suuren Orjajärven seutuvilla. Hänen nimensä on Danny Mc Can. Hän on lyöttäytynyt yhteen erään intiaaninaisen kanssa. Heillä on jo kaksi lastakin. Mutta hän aikoo livistää tiehensä heti tilaisuuden tullen. Näetkö tuon pikku nuotion tuolla oikealla? Siellä hän asustaa.—
Kit oli ilmeisesti saavuttanut määräpaikkansa, sillä hänen seuralaisensa jättivät hänet koirineen tähän ja marssivat eteenpäin suuren leirin keskustaan. Hänen tarkastellessaan jalkavarusteitaan ja pureskellessaan pieniä lihakimpaleita jatkoi Shorty ruokahommiaan ja puheli:
— Niin, Kit, nyt me vasta olemme joutuneet satimeen. Ja meidän on pinnistettävä kaikkemme päästäksemme pakoon. Nämä ovat oikein pesunkestäviä, villejä intiaaneja. Ne eivät ole valkoisia, mutta niitten päällikkö on. Hän puhuu ikäänkuin hänellä olisi suu täynnä kuumaa puuroa, ja ellei hän ole täysiverinen skotlantilainen, ei skotlantilaisia ole maailmassa laisinkaan. Mies on koko joukon käskijä ja päämies. Hänen sanansa on laki, pane se mieleesi heti alussa. Danny Mc Can on yrittänyt pujahtaa tiehensä jo kuutisen vuotta. Danny on kaikin puolin sukkela poika, mutta hänessä ei ole kylliksi pontta. Hän tuntee tien täältä pois — metsästysmatkoilla hän sen on saanut tietoonsa, ja se on länteenpäin tiestä, jota pitkin sinä ja minä tulimme. Hän ei ole ollut kyllin rohkea lähteäkseen yksin taipaleelle, mutta kolmeen mieheen me sen kyllä voimme tehdä. Poskiparta on kyllä mahtava mies, mutta kaikesta huolimatta on hän vetelys. —
— Kuka on Poskiparta? — Ja huolimatta siitä, että suunsa oli täynnä kuumaa lihaa, Kit hetkiseksi pysähdytti pureskelunsa tehdäkseen tämän kysymyksen.
— No, tietysti tuo ylihölmö — tuo skotlantilainen! Hän on jo käynyt vanhaksi, ja nyt hän varmasti nukkuu. Mutta huomenna hän sinulle kyllä osoittaa kuinka vähäpätöinen olento sinä olet hänen valtakunnassaan. Kaikki nämä seudut kuuluvat hänelle, se sinun on kaikin mokomin taottava päähäsi. Ei täällä koskaan ole toimitettu mitään maanjaon tapaista, kaikki on hänen omaansa. Ja hän kyllä pitää huolen siitä, ettet sitä unohda. Hänen metsästysmaansa ovat kahdenkymmenen tuhannen neliömailin laajuiset, eikä hän ole kenenkään käskettävissä. Hän on valkoinen intiaani, hän ja hänen tyttöletukkansa. Mutta et saa tuijottaa minuun tuolla tavoin. Odotahan, kun saat nähdä tuon tyttölapsen. Se on jotain erikoista se, hän on aivan yhtä valkoinen kuin ukkorähjänsä — tarkoitan Poskipartaa. Entä peurat! Olen ne omin silmin nähnyt. Siinä oli varmasti satatuhatta naulaa elävää, maukasta lihaa, ja laumaa seurasi kymmenentuhatta sutta ja villikissaa, jotka elivät eksyneistä peuroista ja jätteistä. Mutta viis me jätteistä. Dauma on nyt menossa itää kohti, ja pian me seuraamme sitä. Me syömme peuranlihaa ja mitä emme jaksa syödä sen me savustamme tai suolaamme kevätpuolen tarpeiksi, kunnes lohi kutee. Niin, jos voit sanoa lohesta ja peuroista jotain sellaista mitä Poskiparta ei tiedä, niin silloin olen minä vihoviimeinen kerskailija. —
Oli aamu ja molemmat nuoret miehet istuivat peurantaljoilla ja söivät aamiaistaan, minkä muodosti paistettu peuranliha sikäli kuin se ehti kypsyä. Kitin katsahtaessa ylös osuivat hänen silmänsä erääseen pieneen, hintelään mieheen, joka oli puettu villi-ihmisten tavoin nahkoihin, mutta oli eittämättömästi valkoihoinen. Mies asteli koiravaljakon edellä ja kaksitoista intiaania seurasi perästä. Kit taittoi höyryävän peuranluun ja imeskellessään lämmintä ydintä hän tarkkaili isäntänsä liikkeitä tämän yhä lähestyessä heitä. Pörröinen poskiparta ja kellanharmaat hiukset, jotka olivat leirisavussa tummentuneet, peittivät suurimman osan miehen kasvoja, mutta jättivät näkyviin hänen laihat, kuopille painuneet poskensa. Mutta tuo on terveen ihmisen laihuutta, tuumaili Kit pannessaan merkille miehen laajentuneet sieraimet ja leveän, kohoilevan rinnan, jotka seikat olivat omiansa todistamaan mitä terveet elämäntavat saavat aikaan ihmisessä.
— Hyvää päivää! — sanoi mies riisuen kintaan kädestään. — Nimeni on
Snass — hän lisäsi ja ojensi paljaan kätensä Kitille.
— Minun nimeni on Bellew — vastasi Kit, joka tunsi rohkeutensa heikkenevän kohdatessaan toisen läpitunkevat, mustat silmät.
— Teillä on nähdäkseni kaikissa tapauksissa jotain syötävää! —
Kit nyökkäsi ja tarttui jälleen ydinluuhun. Tuon skotlantilaisen sorahteleva puhetapa hyväili niin oudosti hänen korviaan.