— Laihaa ruokaa, mutta me emme juuri koskaan näe nälkää. Ja näin on luonnollisempaa kuin tuo keinotekoisesti lihotettujen eläinten syönti kaupungeissa. —
— Ette näy pitävän kaupungeista — sanoi Kit hymyillen vain jotakin sanoakseen. Mutta hän hämmästyi suuresti nähdessään kuinka Snass muuttui.
Näytti siltä kuin olisi miehen koko ruumis käpristynyt kokoon, ja hän värähti kuin herkkä kasvi kosketuksesta. Mutta pian hän jälleen pääsi tasapainoon, hänen kasvonsa kävivät ankaran katkerailmeisiksi ja silmänsä ikäänkuin syytivät määrätöntä tuskaa ja vihaa. Hän käännähti nopeasti, hillitsi itsensä täydellisesti ja virkahti yli olan puolittain välinpitämättömästi: — Tapaamme myöhemmin, herra Bellew. Peurat painuvat itää kohti, ja minä tahdon mennä edeltäkäsin sopivaa leiripaikkaa valitsemaan. Kaikki toiset seuraavat jäljessä huomenna. —
— Häntä voi sanoa Poskiparraksi, eikö totta? — mutisi Shorty Snassin poistuttua pienen joukkonsa etunenässä.
Kit kuivasi kätensä susikoiran turkkiin ja koira tuntui moisesta käsittelystä olevan erittäin hyvillään, sillä heti se alkoi nuoleskella makeaa rasvaa. Myöhemmin aamupäivällä Kit lähti kiertämään leiriä, jonka kaikki asukkaat näyttivät olevan kiinni mitä erilaisimmissa, arkisissa askareissa. Aivan äskettäin oli suuri metsästysjoukkue palannut kotiin, ja miehet hajaantuivat kukin omille tulilleen. Naisia ja lapsia oli juuri lähdössä ajelemaan koirilla, jotka olivat valjastetut tyhjien kanadalaismallisten rekien eteen; naisia, lapsia ja koiria tuli vetäen raskaita, hiljattain tapettujen eläinten ruhoja, jotka kuitenkin jo olivat ehtineet jäätyä. Sillä joskin kevät oli tulossa, oli ilma varsin kylmää ja koko tämä villi näytelmä tapahtui kolmenkymmenen asteen pakkasessa. Mitään kudottuja vaatteita ei näkynyt, vaan kaikki olivat puetut turkkeihin ja parkittuihin nahkoihin. Poikia kulki edestakaisin jousipyssyt käsissä ja luukärkisillä nuolilla täytetyt viinet selässä; ja lukuisasti Kit myös näki veitsiä joko kivestä tai luusta valmistettuja riippuvan vöissä ja erikoisissa kaulahihnoissa. Nuotioitten ääressä istuskeli naisia lihaa savustamassa ja heidän selässään näkyi lapsia, jotka silmät suurina ihmettelivät maailman touhinaa ja imeskelivät talikimpaleita. Koirat, jotka olivat läheistä sukua susien kanssa, lähentelivät karvat pörröisinä Kitiä, sillä ne vainusivat hänessä muukalaisen, johon eivät kuitenkaan uskaltaneet käydä käsiksi, hänellä kun oli lyhyt ryhmysauva kädessä.
Leirin keskustassa Kit tuli nuotiolle, joka, laajemmassa aukiossa ollen, ilmeisesti oli Snassin. Vaikka kaikki olikin tilapäisen yksinkertaista, niin oli se muita suuremmassa ja tukevammassa mittakaavassa tehty. Suuri joukko nahkoja ja kaikenlaisia varusteita oli kasattu eräänlaiselle puutelineelle, jonne koirat eivät ylettyneet. Suurenlainen puoliteltanmuotoon pingoitettu purjekangas oli makuu- ja työpaikan suojana. Yhdelle sivulle oli pystytetty silkkiteltta, jollaisia tutkimusmatkailijat ja suurriistaa metsästävät rikkaat miehet käyttävät. Kit ei ollut vielä koskaan nähnyt sellaista telttaa ja sentähden hän meni lähemmäksi sitä. Hänen tarkastellessaan telttaa avautui sen esirippu ja nuori nainen astui siitä ulos. Nainen ilmestyi niin äkkiä hänen eteensä, että Kitistä kaikki tuntui kuin unennäöltä. Ja hän itse näytti tehneen saman vaikutuksen naiseen, ja niin he jäivät pitkäksi aikaa tuijottamaan toisiinsa.
Nainen oli kokonaan turkiksiin puettu, ja nämä turkikset olivat niin upeat ja ihanat ettei Kit koskaan ollut sellaisista edes uneksinutkaan. Hänen parkansa huppukauluksineen oli valmistettu jostakin eriskummallisesta verrattain vaaleahkosta, hopeanharmaasta nahasta; hänen muklukinsa, joitten anturat olivat mursunnahasta, olivat tehdyt monen monesta, hopeanharmaasta ilveksennahasta. Kirjaellut käsineet polvitupsut — kaikki nuo lukemattomat pukunsa eri turkislajit olivat himmeää hopeaa, joka loisti päivän kylmässä valossa, ja kaikesta tästä hopeanhohteesta kohosi kapea, ylväs kaula, ruusuposkinen pää sinisine silmineen, pienet korvat, jotka muistuttivat vaaleanpunaisia simpukankuoria ja kastanjanruskeat hiukset, joilla huurrehelmet kimaltelivat auringossa.
Tämän kaiken ja paljon muutakin Kit näki kuin unennäkönä, mutta sitten hänen tietoisuutensa palasi, ja hän tapaili kädellään päähinettään. Siinä samassa nuoren naisen kasvojen hämmästynyt ilme muuttui hymyilyksi ja nopein, eloisin liikkein hän vetäisi kintaan kädestään ja ojensi kätensä Kitille.
— Hyvää päivää! — sanoi nainen vakavasti ja hillitysti ihmeen somalla äänenpainolla ja hänen äänensä, joka oli yhtä hopeanhelakka kuin hänen turkistensa väri, vaikutti ihmeellisesti Kitiin, joka oli tottunut intiaaninaisten kimeään kirkunaan.
Kit kykeni sopertamaan vain muutamia jokapäiväisiä sanoja, mitkä olivat kuin heikko kajastus hänen parhaista seurustelutavoistaan.