— Minua ilahduttaa suuresti tavata teidät! — jatkoi nainen hitaasti ja hapuillen, mutta samalla viehkeästi hymyillen. — Teidän täytyy antaa anteeksi huono englanninkielen taitoni. Se ei ole hyvä. Minä olen englantilainen niinkuin tekin —vakuutti hän vakavana. — Isäni, hän on skotlantilainen. Äitini, hän on kuollut. Hän oli puoleksi ranskalainen ja englantilainen sekä sen lisäksi hivenen verran intiaani. Hänen isänsä oli mahtava mies Hudson Bay-yhtiössä. Brr — — on kylmä! — Hän pisti kätensä kintaaseen ja alkoi hieroa korviaan, mitkä vähitellen olivat käyneet yhä valkoisemmiksi. — Menkäämme nuotion luo juttelemaan. Nimeni on Labiskwee. Miksi teitä sanotaan? —
Tällä tavoin Kit tutustui Labiskweehen, Snassin tyttäreen, jota Suass itse nimitti Margaretiksi.
— Snass ei ole isäni oikea nimi — sanoi nainen Kitille. — Snass on vain intiaaninimi. —
Kit sai sinä päivänä paljon tietää ja samoin sitä seuraavinakin, kun metsästäjäleiri seurasi peuralauman jälkiä. Nämä olivat oikeita villi-intiaaneja, samaa heimoa kuin ne, joita Anton oli useita vuosia sitten kohdannut ja päässyt pakoon.
Nyt ne olivat alueensa länsirajoilla ja kesäisin niillä oli tapana siirtyä Jäämeren tundrarannoille ja itäänpäin aina Luskwalle saakka. Mikä joki Luskwa oli, siitä ei Kit päässyt selville, eikä Labiskwee enempää kuin Mc Cankaan tainnut sitä hänelle selittää. Silloin tällöin Snass seurueineen, jonka muodosti joukko rotevia metsästäjiä, teki retkiä itään Kalliovuorten yli, ohi järvien ja Mackenzie-joen takana oleviin erämaihin. Viimeksi sinne tehdyllä retkellä oli Labiskween käyttämä silkkiteittä löydetty.
— Se kuului Millicent-Adbury retkikunnalle — selitti Snass Kiitlle.
— Niin, nyt muistan koko jutun. He olivat lähteneet liikkeelle myskihärkiä metsästämään. Apuretkikunta ei löytänyt heistä pienintäkään jälkeä. —
— Minä tapasin heidät — sanoi Snass. — Mutta he olivat kuolleet kumpikin. —
— Mutta sitä ei kukaan tiedä. Uutista ei ole tiedoitettu maailman kuuluville. —
— Eikä tiedoitetakaan — lisäsi Snass hymyillen.