Muistin, että Ranskan Ranssi oli tarjonnut ryypyn Johnnyllekin sinä päivänä, jolloin olin ostanut Raketin. Lasit olivat täynnä, ja me olimme valmiit tyhjentämään ne. "Ottakaapa itsekin, Johnny", minä virkoin kasvoillani sellainen ilme, kuin olisi aikomukseni kaiken aikaa ollut sanoa se, vaikka se olikin jäänyt näin myöhäiseksi, kun olin joutunut mielenkiintoiseen keskusteluun Näkin ja Patin kanssa.
Johnny loi minuun nopeasti terävän katseen, varmaankin havaiten, miten joutuin minä edistyin opinkäynnissäni, ja kaatoi itselleen sitten whiskyä yksityispullostaan. Tämä kirvelsi hetkisen säästäväisyystunnettani. Hän oli ottanut kymmenen sentin juoman, kun me muut tyhjensimme viiden sentin laseja! Mutta kipua kesti vain hetkisen. Minä tuomitsin koko tunteen epäjaloksi, muistin päätökseni enkä paljastanut heikkouttani.
"Taitaa olla parasta merkitä tämä minun tiliini", sanoin hänelle, kun lasit olivat tyhjennetyt. Ja tyytyväisyydekseni sain nähdä, että minun nimelleni varattiin tyhjä sivu ja siihen merkittiin meidän juomistamme kolmekymmentä senttiä. Ikäänkuin kultahohtoisen usvan läpi minun silmiini kuulsi tulevaisuus, jolloin tämä sivu olisi täynnä numerosarjoja, joista toiset olisivat ristiviivalla merkityt, toiset vielä avointa tiliä osoittamassa.
Minä tarjosin toistamiseen koko joukolle, ja sitten Johnny minun kummastuksekseni korvasi tuon kymmenen sentin juoman. Hän tarjosi meille ryypyn omasta puolestaan, ja minä laskin, että hän oli aritmeettisesti tasoittanut meidän tilimme varsin sopivasti. "Lähdetäänpä St. Louis Houseen", ehdotti Lukki ulos saavuttuamme. Pat, joka oli lapioinut hiiliä kaiken päivää, oli mennyt kotiin, ja Näkki oli poistunut Peuralle illallista valmistamaan.
Ja niin Lukki ja minä lähdimme St. Louis Houseen — minulle se oli ensimäinen käynti — sangen suureen huoneistoon, jonne oli kokoontunut ainakin viisikymmentä henkilöä, enimmäkseen satamatyöläisiä. Ja siellä tapasin Juoppo-Kennedyn toistamiseen sekä Bill Kellyn; Annien Smith, tuo revolveriniekka, puikahti myös sisään, ja samaten hiukkaista myöhemmin Nelson. Tapasin siellä useita muitakin, Vigyn veljekset, jotka omistivat tämän paikan, ja ylinnä muita Joe Goosen, jolla oli häijyt silmät, vinoon vääntynyt nenä ja kukalliset liivit, joka soitteli suupelillä kuin enkeli ja saattoi hurjistella niin, että yksinpä Oaklandin satamapuolenkin täytyi häntä ihailla.
Maksaessani juomista — joita kyllä toisetkin puolestaan tarjoilivat — välähti mielessäni ohimennen ajatus, ettei Raketin tuloista riittänyt sinä viikkona paljoakaan Jennie mummon lainan lyhennykseksi. "Mutta viis' siitä", minä mietin, tai oikeammin Tuliliemi mietti minun puolestani. "Sinä olet mies ja sinä saat tutustua miehiin. Jennie mummo ei tarvitse rahojaan tuossa tuokiossa. Hän ei näe nälkää. Sen sinä tiedät varsin hyvin. Hänellä on enemmän rahaa pankissa. Anna hänen odottaa ja maksa hänelle takaisin vähitellen."
Ja siten sain oppia taas uuden piirteen Tuliliemen luonteesta. Hän haittaa moraalia. Vääryyden, joka selvällä päällä ollessa tuntuu mahdottomalta, tekee peräti helposti juovuspäissään. Toisin ei itse asiassa saatakaan tehdä, sillä Tuliliemen keksimä este asettuu muuriksi ihmisen välittömän halun ja aikojen kuluessa opitun siveellisyyden välille.
Karkoitin mielestäni Jennie mummon velan ja jatkoin seurustelua, joka maksoi minulle jonkun verran tuota vaivaista rahaa ja varsin ikävän humalan. En tiedä, kuka minut sinä iltana kuljetti kotiin ja toimitti vuoteeseen, mutta luullakseni sen teki Lukki.
KYMMENES LUKU
Ja niin voitin miehuuteni kannukset. Asemani satamassa ja osterirosvojen parissa muodostui viipymättä oivalliseksi. Minua pidettiin kelpo toverina ja lisäksi rohkeana veikkona. Ja siitä päivästä pitäen, jolloin istuin aprikoiden Oaklandin sataman pollarilla, en ole milloinkaan välittänyt paljoa rahasta. Sen koommin ei kukaan ole enää pitänyt minua saiturina, päin vastoin — huolettomuuteni rahaan nähden tuottaa eräille, jotka minut tuntevat, melkoista huolta ja vaivaa.