Niin täydellisesti hylkäsin varemman säästäväisyyteni, että lähetin kotiin sanan pyytäen äitiä jakamaan kaikki kokoelmani naapuriston pojille. En edes viitsinyt ottaa selkoa siitä, kuka poika sai minkin kokoelman. Olin nyt mies ja pudistin yltäni kaiken, mikä sitoi minut poikuuteeni.
Maineeni kasvoi. Kun satamassa kerrottiin, miten Ranskan Ranssi oli koettanut ajaa minut upoksiin kuunarillaan ja kuinka minä olin seisonut Raketin kannella ladattu kaksipiippuinen kädessäni, pitäen perää jaloillani ja pysytellen purtta kurssissaan, ja siten pakottanut hänet kääntämään peräsintä ja siirtymään tieltä, silloin satama arveli, että nuoruudesta huolimatta minussa oli koko joukko miestä. Ja minä osoitin yhä edelleen, mitä minussa oli. Toisinaan ohjasin Raketin satamaan lastina suurempi määrä ostereita kuin yhdessäkään toisessa kahden miehen purressa. Kerran pyydystettiin varkain kaukana alisella lahdella ja minun purteni oli ainoa, joka päivän vaietessa oli ennättänyt takaisin ankkuripaikalle Asparagus-saaren luo. Eräänä torstai-yönä me laskimme kilpaa markkinapaikalle ja minä ohjasin Raketin ensimäisenä perille ja kuorin kerman perjantaiaamun torikaupoissa. Ja kerran laskin yliseltä lahdelta kotiin vain halkaisijan avulla, kun Scotty oli polttanut minulta ison purjeen.
Mutta uudessa maailmassani ei otettu lukuun ainoastaan vesillä suorittamiani urostekoja. Maineeni täydensi ja minulle tuotti kunnianimen "Osterisärkkäin prinssi" se seikka, että olin maallakin oiva veikko tarjoillen ryyppyjä miehen lailla. Vielä en voinut uneksiakaan, että Oaklandin satama, joka ensinnä oli herättänyt minussa hämmästystä, vuorostaan hämmästyisi ja suuttuisi minun pirullisuuksistani.
Mutta elämään on aina liittynyt ryyppääminen. Kapakat ovat köyhän miehen seurustelupaikkoja. Me sovimme siitä, että kohtaisimme toisemme kapakassa. Me juhlimme menestystämme tai itkimme murheitamme kapakassa. Me teimme tuttavuuksia kapakassa.
Saattaisinko milloinkaan unohtaa iltapäivää, jolloin tapasin Vanhan Kissan, Nelsonin isän? Se tapahtui "Viimeisessä voitelussa". Johnny Heinhold esitti meidät toisillemme. Siinäkin oli jo itsessään kylläksi, että Vanha Kissa oli Nelsonin isä. Mutta asiassa oli toinenkin puoli. Hän omisti ja ohjasi Annie Mine kuunaria, ja jonakin päivänä minä kenties saatoin päästä laivamiehenä hänen matkaansa. Ja vieläkin enemmän: hän olennoi seikkailun. Hän oli sinisilmäinen, vaaleatukkainen, luiseva viikinki, kookas ja jäntevälihaksinen vanhuudestaan huolimatta. Ja hän oli kyntänyt meriä kaiken maailman aluksilla ja vanhoina hurjina purjehdusaikoina.
Olin kuullut hänestä monta merkillistä tarinaa ja ihailin häntä matkan päästä. Kapakka oli tarpeen, jotta me olisimme yhtyneet. Eikä tuttavuutemme sittenkään olisi taitanut kehittyä kädenpuristusta ja muutamaa sanaa pitemmälle — hän oli näet harvasanainen ukko — ellei olisi käynyt turvautuminen ryyppäämiseen.
"Otetaanpa lasi", minä ehdotin joutuisasti odotettuani sen hetkisen, jonka olin oppinut kuuluvan juomaseurassa hyvään tapaan. Sillä välin kuin me joimme olutta, jonka minä olin maksanut, hänen täytyi tietenkin kuunnella ja puhutella minua. Ja hyvänä isäntänä Johnny teki sopivia huomautuksia, joiden avulla saatoimme keksiä yhteisiä keskusteluaiheita. Ja koska kapteeni Nelson oli juonut minun oluttani, hänen täytyi tietenkin vuorostaan tilata lisää. Tämä pakotti jatkamaan keskustelua, ja Johnny erkani siitä palvellakseen toisia vieraita.
Kuta enemmän olutta kapteeni Nelson ja minä joimme, sitä parempia tuttavia meistä tuli. Hän tapasi minussa tarkkaavaisen kuulijan, joka kirjoista oli oppinut tuntemaan melkoisen määrän sitä merielämää, mitä hän itse vietti. Niin hän joutui vähitellen takaisin hurjaan nuoruuteensa ja jutteli minulle monta mielenkiintoista tarinaa, sillä välin kuin me ryypiskelimme olutta kaiken iltapäivää, tarjoten aina vuoron perään. Ja ainoastaan Tuliliemi voi varata minulle tuon pitkän iltapäivän tämän vanhan merikarhun parissa vietettäväksi.
Johnny Heinhold varoitti minua salaa pöytänsä takaa, että aloin tulla hiprakkaan, joten minun oli paras tilata pikku laseja. Mutta niin kauan kuin kapteeni Nelson tyhjensi isoja laseja, ei ylpeyteni sallinut minun rajoittua vähempään määrään. Enkä minä taipunut, ennenkuin laivuri oli itsekin tilannut ensimäisen pikku lasinsa. Kun sitten lopulta ennätimme pitkälliseen hellään jäähyväiskohtaukseen, olin täydessä humalassa. Mutta tyydytystä tuotti se, että Vanha Kissa oli yhtä paljon juovuksissa kuin minä itse. Nuorukaisen vaatimattomuus salli minun tuskin uskoa, että tuo karaistunut vanha merisissi oli vielä pahemmassakin tilassa.
Ja myöhemmin sain kuulla Lukilta ja Patilta ja Johnny Heinholdilta ja monelta muulta, että Vanha Kissa oli mieltynyt minuun ja kehuskeli minua kaikin puolin kelpo pojaksi. Tämä oli sitäkin merkillisempää, koska hän oli tunnettu hurjapäiseksi, riidanhaluiseksi ukko perhanaksi, jota ei kukaan miellyttänyt. (Hänen liikanimensä Kissa aiheutui siitä, että hän raivopäisenä tappelijana raapi vastustajansa kasvot pahanpäiväisiksi.) Ja siitä hyvästä, että olin voittanut hänen ystävyytensä, saatoin kiittää pelkästään Tulilientä Olen kertonut tämän tapauksen yksinomaan esimerkkinä niistä lukuisista kepposista ja palveluksista, joiden avulla Tuliliemi voittaa itselleen kannattajia.