Vietettyäni neljä tuntia vedessä aamunkoitto tapasi minut arveluttavassa tilassa Mare-saaren seutuvilla, missä Vallejo-salmen ja Carquinez-salmen vuolaat luodevirrat kamppailivat keskenään ja juuri sillä haavaa taistelivat myöskin nousuvettä vastaan, joka ryntäsi niitä kohti San Pablon lahdesta. Oli noussut rivakka tuuli, suuhuni loiskui yhtä mittaa äreitä pikku laineita ja minä aloin jo nieleskellä suolavettä. Taitavana uimarina tiesin loppuni olevan lähellä. Ja sitten saapui vene, jolla muuan kreikkalainen kalastaja pyrki Vallejoon. Jälleen olin pelastunut Tuliliemen vallasta terveyteni ja ruumiillisten voimaini avulla.

Sallittakoon minun ohi mennen mainita, ettei tämä mieletön kepponen, jonka Tuliliemi minulle teki, ole laisinkaan harvinainen ilmiö. Luotettava tilasto hänen aiheuttamistaan itsemurhista herättäisi numeroillaan kammoa. Minun päähänpistoni surmata itseni oli kyllä harvinainen, sillä olin terve, normaalinen, nuori, täynnä elämäniloa. Mutta on otettava huomioon, että se sattui pitkällisen juopottelun jälkeen, jolloin hermoni ja aivoni olivat hirvittävässä määrin myrkytetyt, ja että draamallinen, romanttinen puoli mielikuvitustani, joka väkijuomista oli hullaantunut mielipuolisuuteen asti, hurmaantui moisesta ajatuksesta. Mutta vanhemmat, mieleltään sairaammat juomarit, elämän kolhimat ja kaikki toiveensa menettäneet raukat, jotka surmaavat itsensä, tekevät sen tavallisesti pitkällisen ryyppimisen jälkeen, jolloin heidän hermonsa ja aivonsa ovat kauttaaltaan myrkyn saastuttamat.

KOLMASTOISTA LUKU

Sitten lähdin Beniciasta, missä Tuliliemi oli ollut tuhoamaisillaan minut, ja siirryin laajemmille aloille totellen kuiskausta, joka kehotti etsimään kauempaa elämästä. Missä hyvänsä liikuskelin, aina matka kulki alkoholin kastamia teitä pitkin. Miehet kerääntyivät yhä kapakkoihin. Ne ovat köyhälistön seurataloja, ainoita seurataloja, joihin minulla oli pääsy. Kapakoissa voin saada tuttavia. Saatoin käydä niihin ja puhutella ketä tahansa. Vieraissa kaupungeissa, joihin matkallani jouduin, kapakka oli ainoa paikka, mihin minun kannatti mennä. Heti sinne päästyäni en ollut yhdessäkään kaupungissa muukalainen.

Sallittakoon minun tässä kertoa kertomus, joka on niin verekseltä ajalta kuin viime vuodelta. Valjastin neljä hevosta kevyiden rattaiden eteen, otin Charmianin mukaan ja ajelin puolineljättä kuukautta Kalifornian ja Oregonin villeimmissä vuoristoseuduissa. Joka aamu suoritin säännöllisesti päivätyöni sepittämällä kaunokirjallisia tuotteita. Sen tehtyäni ajoin keskipäivän ja iltapäivän seuraavaan pysähdyspaikkaan. Mutta pysähdyspaikat sijaitsivat varsin epäsäännöllisten välimatkain päässä ja tiet olivat peräti moninaisessa kunnossa, joten oli aina pakko suunnitella ennakolta seuraavan päivän ajomatka ja työ. Minun täytyi tietää, milloin oli lähdettävä liikkeelle, voidakseni ryhtyä kirjoittamaan niin varhain, että ennätin suorittaa päivätyöni. Milloin edessä sattui olemaan pitkä ajomatka, minä nousin työskentelemään kello viideltä aamuisin. Kevyempinä ajopäivinä saatoin viivytellä kello yhdeksään asti, ennenkuin tartuin kynään.

Mutta miten kävi päinsä suunnitella? Niin pian kuin olin saapunut kaupunkiin ja toimittanut hevoset yöteloille, poikkesin tallista hotelliin kulkiessani johonkin kapakkaan. Ennen kaikkea muuta ryyppy — no, minä halusin saada ryypyn, mutta ei pidä myöskään unohtaa, että haluten saada selkoa asioista minä olin juuri tällä tapaa oppinut haluamaan ryyppyä. No niin, kaikkein ensinnä ryyppy. Sitten kapakoitsijalle: "Ottakaapa itsekin lasi." Ja sitten juodessamme alan tiedustella teistä ja matkan varren pysähdyspaikoista.

"Malttakaas", virkkaa kapakoitsija, "meillä on Tarwater Dividen poikki johtava tie. Se on tavallisesti ollut hyvässä kunnossa. Minä matkasin sitä neljättä vuotta sitten. Mutta tänä kevännä se joutui tukkoon… Odottakaas nyt, minä kysäisen Jerryltä —" Ja kapakoitsija käännähtää ja puhuttelee miehiä, jotka istuvat pöydän ääressä tai hiukan kauempana nojaavat myymäläpöytään, Jerryä, Tomia, Billiä tai muita sellaisia "Sanohan, Jerry, missä kunnossa on Tarwaterin tie nykyään? Sinähän kävit viime viikolla Wilkinsin luona."

Ja sillä välin kuin Bill tai Jerry tai Tom ryhtyy panemaan aivojansa käyntiin ja hellittämään kieltään siteistä, minä ehdotan, että hän ottaisi meidän kerallamme lasillisen. Sitten aletaan keskustella tämän tai tuon tien sopivaisuudesta, parhaista pysähdyspaikoista, rikkaimmista taimenpuroista ynnä muusta sellaisesta. Yhä useampi miehistä yhtyy pakinaan ja ryyppyjä tarjotaan lisää.

Pari, kolme kapakkaa lisää, niin joudun varsin hilpeälle tuulelle ja opin tuntemaan melkein joka miehen kaupungissa, kaikki kaupungin asiat ja melkoisen osan ympäristöäkin. Tunnen asianajajat, sanomalehdentoimittajat, liikemiehet, paikalliset politikoitsijat, siellä vierailevat maanviljelijät, metsästäjät ja kaivosmiehet, niin että kun illalla käyskentelen Charmianin kanssa pääkadulla, hänellä on syytä kummeksua, kuinka runsaasti minulla on tuttavia tuiki vieraassa kaupungissa.

Tämä olkoon todistukseksi palveluksesta, jonka Tuliliemi tekee, palveluksesta, jonka kautta hän kartuttaa valtaansa ihmisten keskuudessa. Ja samaten on kaikkina näinä vuosina ollut laita kautta kaiken maailman, minne hyvänsä lienenkin joutunut. Olkoon kysymyksessä ranskalainen kabaretti Quartier Latinissa, kahvila jossain mitättömässä italialaisessa kaupungissa, merikaupungin jätkäkrouvi tai jokin klubi whisky-sooda-laseineen; aina minä tapaan ihmisiä, joudun kosketukseen ja opin tuntemaan juuri sellaisissa paikoissa, missä Tuliliemi välittää tuttavuuksia. Ja hyvinä vastaisina aikoina, jolloin Tuliliemi on karkoitettu maailmasta muiden raakalaisten kera, on kapakan sijaan luotava jokin toinen laitos, saatava toinen kokouspaikka, missä vieraat ihmiset joutuvat tekemisiin toistensa kanssa ja oppivat tuntemaan toisiaan.