Mutta palaan kertomukseeni. Kun käänsin selkäni Benicialle, johti tieni jälleen kapakkain kautta. En ollut luonut mitään siveellisiä teorioita juomistavastaan, ja väkijuomat maistuivat minusta yhtä pahalle kuin ennenkin. Mutta minä olin ruvennut tuntemaan kunnioittavaa epäluuloa Tulilientä kohtaan. En voinut unohtaa kepposta, jonka hän oli tehnyt minulle — minulle, joka en halunnut kuolla. Ja niin join edelleen ja pidin tarkoin silmällä Tulilientä, ja päätin vastaisuudessa voimakkaasti torjua kaikki itsemurha-kiusaukset.

Vieraissa kaupungeissa tein heti tuttavuuksia kapakoissa. Kun vaeltelin maankiertäjänä eikä minulla ollut varaa kustantaa itselleni vuodetta yöksi, silloin kapakka oli ainoa paikka, joka otti minut vastaan ja tarjosi minulle tuolin takkavalkean ääressä. Saatoin mennä kapakkaan ja peseytyä, harjata vaatteeni ja sukia tukkani. Ja kapakat olivat aina niin vietävän mukavia laitoksia. Niitä tapasi kaikkialla läntisessä kotimaassani.

Sillä lailla en olisi voinut astua vieraiden asumuksiin. Niiden ovet eivät olleet minulle avoimina, niiden liesien ääressä ei ollut minulle varattu paikkaa. Kirkkoja ja pappeja en ollut koskaan tuntenut. Ja se, minkä niistä tiesin, ei vetänyt minua niiden puoleen. Sitäpaitsi ei niiden yllä ollut mitään loistoa, ei romanttista väritystä, ne eivät luvanneet mitään seikkailuja. Ne olivat sitä lajia ilmiöitä, joiden yhteydessä ei koskaan tapahtunut mitään. Ne pysyivät aina samalla paikalla, järjestyksen ja järjestelmän ilmauksina, ahtaina, rajoitettuina, rajoittavina. Ne olivat vailla suuruutta, mielikuvitusta, toverillisuutta. Minä puolestani tahdoin oppia tuntemaan kelpo tovereita, teeskentelemättömiä ja avomielisiä, rohkeita ja tarpeen tullen hurjiakin — avomielisiä ja avokätisiä, ei arkasydämisiä.

Ja tässä minun täytyy tehdä toinen syytös Tulilientä vastaan. Hän saa valtaansa juuri nämä ihmiset — veikot, joissa on tulta ja tarmoa, suuruutta ja lämpöä ja parhaat ihmisten heikkouksista. Ja hän sammuttaa tulen ja jäykistää joustavuuden, ja milloin hän ei surmaa heitä viipymättä tai saata mielipuoleksi, hän raaistaa heidät, vääntää kieroon ja tuhoaa heidän luonteensa alkuperäisen hyvyyden ja hienouden.

Oh! — minä puhun myöhemmän tuntemukseni perustalla — taivas varjelkoon minua useimmista noita tavallisia miespuolisia ihmisolentoja, jotka eivät ole kelpo tovereita — noista kylmäsydämisistä ja kylmäpäisistä, jotka eivät ryyppää, tupakoi, sadattele eivätkä tee juuri muutakaan, mikä on reipasta; jotka ovat kostonhaluisia ja purevia, koska eivät ole milloinkaan tunteneet heikoissa syissään elämän sykkivän ja kuohuvan yli äyräiden, saattaen heidät uhkarohkeiksi ja häikäilemättömiksi. Näitä ei tapaa kapakoissa, nämä eivät keräänny toivotonta asiaa puolustamaan, eivät harhaile seikkailujen poluilla, eivät rakasta Jumalan omien hurjien rakastavain tavoin. Heillä on kyllin puuhaa pitääkseen jalkansa lämpiminä, säilyttääkseen mielenrauhansa ja luodakseen itselleen tympäisevän menestyksen henkisellä keskinkertaisuudellaan.

Ja juuri sen vuoksi minä syytän Tulilientä. Hän viekoittelee ja tuhoaa juuri nuo kelpo toverit, jotka ovat jonkinarvoisia, joiden heikkoutena on ylenmääräinen voima, liiallinen rohkeus, liian palava sydän. Luonnollisesti hän tuhoaa velttiöt; mutta näistä en välitä, ne ovat huonointa rotua. Minua huolettaa se, että Tuliliemi tuhoaa niin paljon sellaista, mikä on rotumme parhainta. Ja syynä siihen, miksi nämä parhaimmat sortuvat, on se seikka, että Tuliliemi seisoo jokaisen maantien ja kujan varrella, helposti tavattavana, lain suojelemana, vahtivuoroaan hoitavain poliisien tervehtimänä; hän puhuttelee heitä, johtaa heidät kädestä pitäen paikkoihin, minne kelpo toverit ja urheat veikot kokoontuvat juomaan. Jos Tuliliemi saataisiin pois maailmasta, voisi näitä reima miehiä vielä syntyä ja he toimittaisivat jotakin, sen sijaan että nyt joutuvat tuhon omiksi.

Minä tapasin aina toveruutta juomaveikkojen seurassa. Saatoin esimerkiksi astella rautatietä myöten vesisäiliön luo odotellakseni ohitse kulkevaa rahtijunaa, ja siellä satuin kohtaamaan ryhmän "pulituuripoikia", maankiertäjiä, jotka ryyppäävät kaikkea, missä on alkoholia. Heti tervehdykset vaihdettuamme minut otetaan toveripiiriin. Minulle ojennetaan alkoholia, joka on ovelasti sekoitettu veteen, ja pian olen parhaana miesnä remujuhlassa. Mielessä syntyy jos jonkinlaisia päähänpistoja, ja Tuliliemi kuiskii korvaani, että elämä on suurta, että me olemme kaikki urheita, oivia veikkoja — vapaita henkiä, jotka voivat huolettomina kuin jumalat lojua nurmikolla ja antaa palttua koko maailmalle ja sen sovinnaisuuksille ja ikäville menoille.

NELJÄSTOISTA LUKU

Saavuttuani vaellusretkeltä takaisin Oaklandiin minä palasin satamaan ja liityin jälleen Nelsoniin, joka nyt oleili kaiken aikaa maissa ja eleli entistä hurjemmin. Minäkin kulutin aikaani maissa hänen parissaan, tehden vain silloin ja tällöin muutaman päivän purjehdusmatkoja lahdelle auttaakseni miehistöä kaipaavia kuunareita.

Seurauksena oli se, etten saanut enää uusia voimia kuten ennen, viettäessäni pitempiä jaksoja raittiissa ja raikkaassa ulkoilmassa ahertaen. Join jok'ikinen päivä, ja tilaisuuden sattuessa join ylenmäärin. Sillä minussa vallitsi yhä vielä se väärinkäsitys, että Tuliliemen toveruus vaati juomaan itsensä eläimelliseksi ja tiedottomaksi. Tämän ajanjakson kuluessa minä kastuin kauttaaltani alkoholiin Minä suoraan sanoen elin kapakoissa, aina minut tapasi maleksimassa niiden lähettyvillä.