Häiriten siveellisyyttä Tuliliemi yllytti ihmisiä rikoksiin. Kaikkialla näin miesten humalaisina tekevän sellaista, mikä selvällä päällä ei olisi juolahtanutkaan heidän mieleensä. Eikä tämä suinkaan ollut kaikkein pahinta. Surkeinta oli hinta, mikä siitä oli suoritettava. Rikos oli tuhoavaa luonteeltaan. Kapakkaveikot, joiden seurassa ryypin ja jotka raittiina olivat kelpo tovereita ja hyvänsuopia, tekivät juovuspäissään mitä väkivaltaisimpia ja mielettömimpiä tekoja. Ja sitten he joutuivat poliisin kynsiin ja katosivat meidän näköpiiristämme. Toisinaan kävin heidän luonaan tyrmässä lausumassa jäähyväiset, ennenkuin he matkasivat lahden toiselle puolen vangin juovikkaaseen asuun pukeutuakseen. Ja tuon tuostakin sain kuulla saman selityksen: En olisi tehnyt sellaista, ellen olisi ollut juovuksissa. Ja toisinaan tapahtui Tuliliemen velhovoiman vaikutuksesta mitä kamalimpia tekoja — tekoja, jotka pöyristyttivät minunkin paatunutta sydäntäni.
Toisen vaiheen surmantietä muodostivat parantumattomat juopot, joiden tapana oli heittää tallukat taivasta kohti ilman mitään näennäistä syytä. Kun he sairastuivat, vaikkapa vain joutaviinkin tauteihin, joista tavallinen ihminen voi varsin helposti suoriutua, he joutuivat pian tappiolle. Toisinaan heidät löydettiin hoitoa puuttuvina ja kuolleina vuoteissaan; joskus heidän ruumiinsa ongittiin ylös vedestä; ja välistä oli kysymyksessä vain pelkkä tapaturma, kuten esimerkiksi silloin, kuin Bill Kelly, purkaessaan humalaisena lastia, sai sormensa murskatuksi — siinä olisi yhtä hyvin voinut mennä hänen päänsä.
Näin pohdin tilannettani ja havaitsin, että olin joutumassa huonoille teille. Ne johtivat liian joutuisasti kuolemaa kohti, eikä sellainen soveltunut minun nuoruudelleni eikä elämänhalulleni. Tästä vaarallisesta elämänlaadusta voi vapautua vain yhdellä tapaa, siitä täytyi pyrkiä erilleen. Hylkeenpyynti-alukset talvehtivat San Franciscon lahdessa, ja kapakoissa minä tapasin laivureita, laivamiehiä, pyyntimiehiä, erämiehiä ja soutajia. Kohtasin kerran hylkeenpyytäjä Pete Holtin ja suostuin rupeamaan hänen soutajakseen ja pestautumaan mihin alukseen hyvänsä hänen valintansa mukaan. Ja minun täytyi paikalla tyhjentää puolikymmentä lasia Pete Holtin kera ja siten vahvistaa meidän sopimuksemme.
Ja heti heräsi minussa tuo vanha rauhattomuus, jonka Tuliliemi oli saanut vaivutetuksi uneen. Havaitsin Oaklandin sataman kapakkaelämän toden teolla tympäisevän minua ja kummastelin, että olin konsanaan löytänyt siinä mitään viehättävää. Tuon kalmantien kuvan väikkyessä mielessäni aloin myöskin pelätä, että minulle tapahtuisi jotain onnetonta ennen lähtöpäivää, joka oli määrätty tammikuuksi. Elin varovaisemmin, ryyppäsin vähemmän ja lähdin kotiin useammin kuin ennen. Milloin juomingit yltyivät ylen hurjiksi, minä livistin tieheni. Kun Nelson joutui juopotteluvimmansa valtaan, minun onnistui päästä Hänestä erilleni.
Tammikuun 12 päivänä 1893 minä täytin seitsemäntoista vuotta, ja saman kuun 20 päivänä minä allekirjoitin sopimuksen, joka sitoi minut Sophie Sutherlandiin, kolmimastoiseen kuunariin, jonka oli määrä purjehtia Japanin rannikolle. Ja luonnollisesti meidän oli ryypättävä tämän tapahtuman kunniaksi. Joe Vigy antoi minulle rahoja maksuosoituksestani; Pete Holt tarjosi ja minä tarjosin ja Joe Vigy tarjosi ja toisetkin erämiehet tarjosivat. Niin, sellainen on tapa miesten keskuudessa, ja kuinka olisin minä, juuri seitsemäntoista vuotta täyttänyt nuorukainen, kieltäytynyt ottamasta osaa näiden oivien, reippaiden, varttuneiden miesten elämään.
KUUDESTOISTA LUKU
Sophie Sutherlandilla ei ollut laisinkaan tilaisuutta ryypätä, ja meillä oli viidenkymmenen yhden vuorokauden pituinen ihana purjehdusmatka laskiessamme luoteisen meriliikenne-alueen eteläistä reittiä myöten Bonin-saarille. Tämän erillään sijaitsevan ryhmän, joka kuuluu Japanille, olivat amerikkalaiset ja kanadalaiset hylkeenpyynti-laivastot valinneet yhtymäpaikaksi. Siellä ne täyttivät vesivarastonsa ja korjasivat vauriot, ennenkuin ryhtyivät satapäiväiseen hävitysretkeensä, vainoten hyljelaumoja Japanin pohjoisrannikolta aina Behringin merelle asti.
Tämä viidenkymmenen yhden päivän pituinen purjehdusmatka ja täydellinen raittius olivat saattaneet minut oivalliseen tilaan. Elimistöni oli tunkenut alkoholin pois itsestään, ja siitä hetkestä pitäen, kuin matka alkoi, en ollut tuntenut vähintäkään ryypyn tarvetta. Epäilen, tokko edes tulin ajatelleeksikaan ryyppyä. Tietenkin keskustelu kanssissa kohdistui usein ryyppäämiseen ja miehet kertoivat jännittävimmistä tai lystillisimmistä juopottelutilaisuuksistaan, muistaen suurella mielihyvällä sellaisia tapahtumia paljoa selvemmin kuin muita tilaisuuksia seikkailurikkaan elämänsä varrelta.
Kanssissa vallitsi vanhempana miehenä viisikymmen-vuotias lihava Louis. Hän oli rappiolle joutunut laivuri. Tuliliemi oli ajanut hänet karille, ja nyt hän sai päättää elämänuransa siellä, missä sen oli aloittanutkin, nimittäin kanssissa. Hänen kohtalonsa teki minuun syvän vaikutuksen. Tuliliemi sai aikaan muutakin kuin miehen surman. Louista hän ei ollut tappanut. Hän oli tehnyt paljoa pahempaa. Hän oli riistänyt mies paralta vallan ja aseman ja kaiken mukavuuden, ristiinnaulinnut hänen ylpeytensä ja tuominnut hänet kokemaan tavallisen merimiehen kovia päiviä, joita kestäisi niin kauan kuin hän jaksaisi hengittää — ja sitä näytti vielä voivan jatkua varsin pitkälti.
Me ennätimme Tyvenen valtameren poikki, saimme näkyviin Bonin-saarten viidakkopeittoiset tulivuorihuiput, purjehdimme riuttojen lomitse maan kiertämään satamaan ja annoimme ankkurin pulahtaa pohjaan paikalla, missä kellui pari-, kolmekymmentä meidän kaltaista merimustalaista. Tuosta troopillisesta maasta huokui tuulen mukana oudon kasvullisuuden tuoksuja. Lahdella meloi alkuasukkaita omituisissa ulkohankaisissa kanooteissa ja japanilaisia vieläkin omituisemmissa sampaneissa, pistäytyen meidänkin luonamme. Olin ensi kertaa ulkomailla; olin päässyt maailman toiselle laidalle, sain nähdä todellisena kaiken sen, mistä olin lukenut kirjoista. Halusin kiihkeästi päästä maihin.