Victor ja Axel, eräs ruotsalainen ja norjalainen, sekä minä päätimme pysytellä yksissä. (Ja niin hyvinä me onnistuimmekin siinä, että koko loppumatkan meitä nimitettiin "Kolmivaljakoksi".) Victor keksi polun, joka katosi villiin notkelmaan, pistäysi jälleen esiin jyrkällä, paljaalla laavarinteellä, katosi ja sukelsi taas näkyviin, yhäti nousten palmujen ja kukkasten keskitse. Hän arveli, että voisimme kulkea tuota polkua myöten, ja me suostuimme. Sieltä saisimme nähdä ihania maisemia ja omituisia alkuasukaskyliä ja kohtaisimme lopulta taivas ties' minkälaisia seikkailuja. Axel taas oli peräti innostunut kalastamaan. Me päätimme ryhtyä siihenkin. Hankkisimme sampanin ja pari japanilaista kalastajaa, jotka tunsivat vedet, ja huvittelisimme oikein mielin määrin. Minä puolestani olin valmis mihin tahansa.

Laadittuamme suunnitelmat me sousimme maihin elävien koralliriuttaan ylitse ja vedimme veneen valkoiselle korallihietikolle. Me astelimme rantaa myöten kookospalmujen alitse pieneen kaupunkiin ja tapasimme useita satoja meluavia merimiehiä kaikilta maailman ääriltä. Nämä joivat suunnattomasti, lauloivat räyhäten ja tanssivat hurjasti — ja kaikki tämä tapahtui pääkadulla avuttoman japanilaisen poliisiparven suunnattomaksi harmiksi.

Victor ja Axel arvelivat, että otettaisiin ryyppy, ennenkuin lähdettäisiin pitkälle vaellukselle. Saatoinko minä kieltäytyä juomasta näiden kahden kelpo toverin seurassa? Ryyppääminen yhdessä, lasi kädessä, tuotti lopullisen vahvistuksen toveriliitolle. Sellaista on elämä. Me nauroimme ja ivasimme kaikki raittiusmielistä kapteeniamme hänen raittiutensa vuoksi. Minua ei haluttanut ensinkään juoda, mutta tahdoin olla reima veikko ja hyvä toveri. Eikä Louisin kohtalo laisinkaan pelottanut minua, kun kaadoin purevan, korventavan juoman kurkkuuni. Tuliliemi oli saattanut Louisin pahasti lankeamaan, mutta minähän olin nuori. Vereni virtasi voimakkaana ja punaisena; minulla oli rautainen terveys; ja — no niin, nuoruus irvistää aina ylenkatseellisesti vanhuuden raihnaisuudelle.

Omituista, polttavaa, repivää oli se juoma, jota nautimme. Mahdotonta oli sanoa, missä tai miten se oli valmistettu — luultavasti se oli jotain alkuasukasten sommittelua. Mutta se oli kuumaa kuin tuli, väritöntä kuin vesi ja kaiveli suolissa kuin myrkky. Sitä myytiin neliskulmaisissa pulloissa, joissa oli ennen säilytetty hollantilaista paloviinaa, ja niissä näki vieläkin sopivan nimityksen "Ankkuri-viinaa". Ja kyllä se saikin meidät ankkuriin. Emme selvinneet koskaan ulos kaupungista. Emme joutuneet koskaan kalastelemaan sampanista. Ja vaikka viivyimmekin siellä kymmenen päivää, emme kohonneet kertaakaan tuolle villille polulle, joka johti laavarinteitä myöten ja kukkaniittyjen keskitse.

Tapasimme vanhoja tuttavia toisista kuunareista, veikkoja, jotka olimme oppineet tuntemaan San Franciscon kapakoissa ennen lähtöämme. Ja jokainen kohtaus merkitsi ryyppyjä. Oli niin paljon puheltavaa, lauluja laulettava ja kepposia tehtävä, ja kaiken lomassa oli ryypättävä, kunnes viimein päässä alkoi vilistä ja kaikki tuntui minusta suurenmoiselta ja ihmeelliseltä, varsinkin nuo hilpeät, karaistuneet merenkyntäjät, jotka olivat kerääntyneet kemuihin korallirannalle ja joiden joukkoon minäkin kuuluin. Mieleeni muistui vanhoja lauluja suurten pitopöytäin ympärille kokoontuneista ritareista ja viikingeistä, jotka juhlivat vasta mereltä saavuttuaan ja aina taisteluun valmiina. Ja minä tiesin, että vanhat ajat eivät olleet ikipäiviksi kadonneet ja että me kuuluimme tuohon samaiseen muinaiseen rotuun.

Keskivaiheilla iltapäivää Victor aivan hullaantui juomisesta ja tahtoi tapella jokaisen kanssa. Olen myöhemmin nähnyt mielisairaaloissa raivohulluja, jotka eivät käytökseltään eronneet Victorista muussa suhteessa, kuin että hän oli kenties vieläkin raivokkaampi. Axel ja minä sekaannuimme leikkiin rauhanhierojina, saimme mellakassa iskuja ja potkuja, ja lopulta meidän onnistui ääretöntä varovaisuutta noudattaen ja juopuneen kekseliäisyyden avulla selvitellä toverimme erilleen tuosta sekasotkusta, toimittaa hänet alas rantaan ja soutaa sitten takaisin omalle kuunarillemme.

Mutta tuskin Victor oli saanut jalkansa kannelle, kun hän jo ryhtyi puhdistamaan sitä miehistä. Juovuspäissään hänellä oli monen miehen voima. Erityisesti muistuu mieleeni, kuinka hän sai erään poloisen ahdistetuksi kettinkikojuun, mutta kykenemättömänä iskemään kohti ei voinut tuottaa hänelle mitään vauriota. Mies kyyristihe ja pujottelihe ja Victor iski molemmat nyrkkinsä verille ankkurikettingin isoja renkaita vastaan. Kun me viimein saimme hänet erilleen tästä leikistä, hänen hulluutensa oli pukeutunut luuloksi, että hän oli suuri uimari, ja seuraavassa tuokiossa hän oli jo meressä, missä hän näytteli taitoaan kieppuen vedessä kuin kipeä pyöriäinen ja nieleskellen kannuittain suolavettä.

Me pelastimme hänet, ja kun lopulta saimme hänet riisutuksi ja omaan kojuunsa työnnetyksi, olimme itsekin menneitä miehiä. Mutta Axel ja minä halusimme tutustua enemmän maaelämään, ja niin lähdimme taas liikkeelle, jättäen Victorin kuorsaamaan. Kerrassaan omituinen oli se tuomio, minkä Victorista lausuivat laivatoverit, jotka itsekin olivat juomareita. He pudistivat paheksuvasti päätään ja mutisivat: "Ei tuollaisen miehen pitäisi ryypätä." Mutta Victor oli taitavin merimies ja suopealuontoisin toveri koko kanssissa. Hän oli kerrassaan oivallisen merimiehen perikuva; toverit tajusivat hänen arvonsa, kunnioittivat häntä ja pitivät hänestä. Mutta Tuliliemi muutti hänet raivopäiseksi mielipuoleksi. Ja juuri tätä nuo toiset juomarit tarkoittivatkin. He tiesivät, että ryyppääminen — ja merimiesten kesken ryyppääminen on aina ylenmääräistä — teki heidät hulluiksi, mutta ainoastaan lievästi hulluiksi. Raivohulluus oli paheksittavaa, koska se turmeli huvin toisilta ja aiheutti usein murhenäytelmiä. Heidän katsantokannaltaan lievä hulluus oli varsin paikallaan. Mutta eikö koko ihmiskunnan kannalta katsoen kaikkinainen hulluus ole moitittavaa? Ja onko sen parempaa hulluuden aiheuttajaa kuin Tuliliemi?

Mutta palatkaamme asiaan. Maihin päästyämme Axel ja minä lähdimme erääseen japanilaiseen huvittelupaikkaan. Siellä me vertailimme vammojamme ja haastelimme makuisan juoman ääressä iltapäivän tapahtumista. Tämä miedolta maistuva juoma miellytti meitä ja me tilasimme toisenkin kupillisen. Sisään astui muuan laivatoveri, sitten useita, ja niin me otimme taas joukon noita mietoja ryyppyjä. Viimein, juuri kuin olimme tilanneet erään japanilaisen orkesterin soittamaan ja samisenien ja taikojen ensimäiset sävelet kajahtivat, kuului paperiseinän lävitse kadulta hurjaa ulvontaa. Me tunsimme sen. Yhä ulvoen, halveksuen oviaukkoa, silmät verestävinä ja hurjasti huitoen jänteviä käsivarsiaan Victor hyökkäsi joukkoomme hauraan seinän lävitse. Vanha riiviövimma oli taas vallannut hänet, hän tahtoi nähdä verta, samantekevää kenen verta. Orkesteri pakeni, samoin mekin. Me katosimme oviaukosta, me kapsahdimme paperiseinäin puhki — mistä vain pääsi turvaan.

Pian koko paikka oli melkein raunioina. Me suostuimme maksamaan vauriot ja erosimme Victorista, jossa jo ilmeni lamautumisen oireita; varmaankin hän vaipuisi ennen pitkää täydelliseen horrostilaan. Axel ja minä kuljimme etsien rauhallisempaa ryyppypaikkaa. Pääkatu oli kuin hullujenhuoneen piha. Sadoittain merimiehiä tepasteli siellä edes ja takaisin. Kun poliisipäällikkö oli vähälukuisen miehistönsä vuoksi aivan voimaton, oli tämän siirtokunnan kuvernööri lähettänyt kapteeneille määräyksen kerätä auringon laskiessa kaiken väkensä laivoihin.