Mitä kummia! Kohdeltaisiinko meitä sillä tapaa! Kun tämä uutinen levisi kuunareihin, ne tyhjentyivät äkkiä miehistä. Jok'ikinen lähti maihin. Sellaisetkin miehet, joilla ei ollut vähintäkään aikomusta lähteä maihin, laskeutuivat nyt veneisiin. Kuvernööri poloisen ukaasi oli yllyttänyt kaikki yleisiin juominkeihin. Oli jo kulunut useita tunteja auringon laskusta ja miehiä halutti nähdä, kuka tahtoisi toimittaa heidät laivoihin. He kuljeskelivat pitkin kaupunkia kutsuen viranomaisia yrittämään sitä. Taajimmin heitä oli kerääntynyt kuvernöörin talon edustalle, missä he karjuivat merilauluja, virnistelivät ja tanssivat remuisia Virginian hyppyjä ja "vanhan maan" polskia. Poliisijoukko seisoskeli varamiehineen arkana pienissä ryhmissä odotellen käskyä, josta kuvernööri oli kyllin viisas pidättymään. Ja minun mielestäni tämä remujuhla oli suuremmoinen. Tuntui siltä, kuin Espanjan meren vanhat päivät olisivat palanneet. Tämä oli vallattomuutta, seikkailua. Ja minäkin otin osaa siihen, minäkin mellastelin reippaana merenkyntäjänä toisten merenkyntäjäin parissa Japanin paperitalojen keskellä.
Kuvernööri ei antanut koskaan määräystä puhdistaa katuja, ja Axel ja minä vaelsimme ryyppypaikasta toiseen. Lopulta alkoi pääni käydä hämäräksi ja eräässä mellakassa minä eksyin hänestä. Jatkoin matkaani, tein uusia tuttavuuksia, kumosin lisää ryyppyjä ja kävin yhä höyrypäisemmäksi. Muistan hämärästi, että istuin jossain japanilaisten kalastajien, meidän omien aluksiemme, kanaka-veneiden ohjaajain piirissä toverinani muuan nuori tanskalainen merimies, joka oli vast'ikään viettänyt Argentinassa paimentolaiselämää ja oli varsin halukas perehtymään alkuasukkaiden tapoihin ja menoihin. Ja noudattaen mitä monimutkaisinta japanilaista seremoniaa me ryypimme pikkuruisista porsliinikulhoista sakea, väritöntä, mietoa, haaleata viinaa.
Muistan myöskin karkulaisoppilaat — kahdeksantoista, kahdenkymmenen vuoden ikäiset englantilaispojat, jotka olivat lähteneet hyvistä porvarisperheistä, karanneet koululaivoistaan eri osissa maailmaa ja joutuneet lopulta kuunarien kansseihin. He olivat terveitä, hienohipiäisiä, kirkassilmäisiä, ja he olivat nuoria — nuorukaisia kuten minäkin, opetellen seisomaan omilla jaloillaan miesten maailmassa. Ja he olivat toden teolla miehiä. He eivät välittäneet miedosta sakesta, he halusivat neliskulmaisia pulloja, jotka oli luvattomasti uudelleen täytetty korventavalla tulella, joka poltti heidän suonissaan ja leimahti ilmi liekkiin päässä. Muistan heidän laulaneen viehkeätä laulua, jonka loppukertona oli seuraava säkeistö:
Vain pienen kultasormuksen voin sulle muistoks' antaa; se äitis' tähden säilytä, kun kierrät maailman rantaa.
He itkivät laulaessaan, nuo armottomat nuoret veijarit, jotka olivat murtaneet äitinsä sydämen, ja minä lauloin heidän kerallaan ja itkin heidän tavallaan; minä oikein hekumoin laulun murhemielisyydessä ja paatoksessa ja koetin sommitella humalaisen sekavia ajatelmia elämästä ja romanttisuudesta. Vielä on minulla muuan mielikuva, joka hohtaa varsin selvänä ja kirkkaana varempien vaiheiden hämäryyden ja seuraavien pimeyden välimailla. Me — koululaivalaiset ja minä — hoipertelemme toisiimme takertuneina tähtitaivaan alla. Me laulamme reipasta merilaulua, kaikki muut paitsi yksi, joka istuu maassa itkeskellen, ja me merkitsemme tahtia huitovin nyrkein. Eri tahoilta pitkin katua kuuluu samalla tavoin laulavia merimieskuoroja, ja elämä on suurta, ihanaa, romanttista ja komean hullua.
Ja sitten pimeyden hälvettyä minä avaan silmäni aamun koitossa ja näen japanilaisvaimon huolestuneena kumartuvan ylitseni. Hän on satamaluotsin vaimo ja minä makaan hänen ovellaan. Minua puistattaa kylmänhorkassa, minua vaivaa kamala pohmelo. Ja tunnen olevani varsin kevyessä asussa. Senkin karkulais-roistot! Ne ovat tottuneet karkaamaan varkain. Ne ovat karanneet mukanaan minun omaisuuteni. Kelloni on kadonnut. Vähäiset rahani ovat kadonneet. Takkini on kadonnut. Samaten on vyöni. Ja vielä lisäksi kenkänikin.
Yllä oleva on esimerkki siitä, miten vietin kymmenen päivääni Bonin-saarilla. Victor selviytyi raivomielisyydestään, liittyi jälleen Axeliin ja minuun ja sen jälkeen me remusimme hiukan varovaisemmin. Mutta kukkaketojen poikki johtavaa laavapolkua emme koskaan kavunneet. Kaupunki oli ainoa paikka, minkä siellä näimme.
Sen, joka on polttanut itsensä, täytyy puhua tulesta. Olisin saattanut nähdä melkoista suuremman määrän Bonin-saarista ja nauttinut siitä terveellä tavalla, jos olisin menetellyt, niinkuin olisi pitänyt. Mutta minun ymmärrykseni mukaan ei se laisinkaan riipu siitä, mitä pitäisi tehdä tai jättää tekemättä. Kaikki riippuu siitä, mitä todellakin tekee. Se on ikuinen, kumoamaton tosiasia. Minä tein juuri sitä, minkä tein. Minä tein, mitä kaikki nuo miehet tekivät Bonin-saarilla. Tein, mitä miljoonat ihmiset kautta kaiken maailman tekivät juuri samalla haavaa. Tein sen siitä syystä, että tie johti juuri siihen, koska olin vain ihmislapsi, poikanen, ympäristöni luoma, en mikään veretön olio enkä myöskään jumala. Olin vain inhimillinen olento, ja minä noudatin sitä polkua, jota miehet kulkivat — miehet, joita ihailin, täysveriset miehet, hilpeät, reimat miehet, vapaat henget, jotka eivät suinkaan esiintyneet kitupiikkeinä antaessaan elämän kuohua menojaan.
Ja tie oli avoinna. Se oli kuin kattamaton kaivo pihamaalla, missä lapset leikkivät. Hyödytöntä on sanoa urheille pikku pojille, jotka tallustelevat tietään tietämystä kohti, ettei heidän pidä leikkiä kattamattoman kaivon lähettyvillä. He tahtovat leikkiä juuri sen vieressä. Sen tietävät kaikki vanhemmat. Ja me tiedämme, että määrätty luku heistä, vilkkaimmat ja rohkeimmat putoavat kaivoon. Ainoa keino estää heitä — senkin me tiedämme — on laittaa kansi kaivonarkulle. Samoin on laita Tuliliemeen nähden. Eivät mitkään varoitukset eivätkä saarnat tässä maailmassa kykene pysyttämään miehiä ja miehiksi varttuvia nuorukaisia erillään Tuliliemestä, kun tämä on kaikkialla tavattavissa ja hyväksytään kaikkialla miehuuden ja rohkeuden ja suurmielisyyden perikuvaksi.
Muuta järkevää menettelytapaa ei kahdennenkymmenennen vuosisadan ihmisillä ole kuin laatia kansi kaivonarkulle, tehdä kahdennestakymmenennestä vuosisadasta todenteolla kahdeskymmenes vuosisata ja tuomita yhdeksännelletoista ja edellisille vuosisadoille niihin kuuluvat ilmiöt, noitaroviot, suvaitsemattomuus, fetisshit ja Tuliliemi, joka ei suinkaan ole vähäisimpiä moisten raakamaisuuksien joukossa.