Me emme vaihtaneet sanaakaan, mutta tuona suuremmoisena puolituntisena me vilkaisimme ujostellen toisiimme ja välttelimme ujostellen tai kohtasimme ujostellen toinen toisemme katseen useammin kuin kerran. Hänellä oli hennot, soikulaiset kasvot. Hänen ruskeat silmänsä olivat ihanat. Hänen nenänsä oli kuin unelma, samaten simahuulinen, oikullisuutta ilmaiseva suu. Päässään hänellä oli lavealierinen huopahattu, ja ruskeassa tukassa oli mielestäni kaunein ruskea vivahdus, mitä milloinkaan olen nähnyt. Ja tuon puolituntisen tuottamasta kokemuksesta minä olen aina sen koommin ollut varma siitä, että rakkaus saattaa syttyä ensi näkemältä.

Täti ja Haydee poistuivat aivan liian pian. (Pelastusarmeijan kokouksissa tämän saattaa tehdä milloin tahansa.) Kokous ei herättänyt minussa enää mielenkiintoa, ja kun oli ennättänyt kulua sopiva väliaika, minuutti tai pari, minäkin nousin lähteäkseni Louisin kera. Muuan salin perällä istuva nainen kohdisti minuun katseensa, kohosi paikaltaan ja seurasi minua. Häntä en ryhdy kuvaamaan. Hän oli vanhoja tuttavia niiltä ajoilta, jotka olin viettänyt satamassa. Kun Nelsonia oli ammuttu, hän oli heittänyt henkensä juuri tämän naisen sylissä, ja hän tiesi minun olevan Nelsonin entisiä tovereita. Nyt hän halusi kertoa minulle, kuinka Nelson oli kuollut, ja minuakin halutti kuulla siitä. Ja niin minä siirryin hänen kerallaan elämän halki, palasin haivenhuulisen nuorukaisen rakkaudesta ruskeakutrista tyttöä kohtaan takaisin tuohon entiseen surkeaan villielämään, jota olin ennen viettänyt.

Ja kuultuani tarinan minä riensin tieheni etsimään Louisia, sillä pelkäsin kadottaneeni ensimäisen rakkauteni jo ensi vilahduksen jälkeen. Mutta Louis osoittautui luotettavaksi. Tytön nimi oli — Haydee. Louis tiesi, missä hän asusti. Joka päivä tyttö kulki sen pajan ohi, missä hän työskenteli, matkallaan Lafayetten kouluun tai sieltä kotiin. Lisäksi Louis oli toisinaan nähnyt hänet yhdessä Ruthin, erään toisen koulutytön seurassa; ja vielä enemmän, Nita, joka myi meille makeisia, oli Ruthin ystäviä. Nyt meidän oli lähdettävä makeismyymälään tiedustelemaan, eikö Nita suostuisi antamaan Ruthille kirjelappua Haydeelle toimitettavaksi. Jos se kävi päinsä, ei tarvinnut muuta kuin sepittää tuo kirje.

Niin kävikin. Ja salaisissa yhtymätilaisuuksissa minä opin tuntemaan pojan ja tytön keskinäisen rakkauden täyden suloisen mielettömyyden. Se ei suinkaan ole suurinta rakkautta maailmassa, mutta kaikkein suloisimmaksi rohkenen sen vakuuttaa. Oi, kun nyt muistelen sitä! Tytöllä ei ole milloinkaan ollut viattomampaa rakastajaa kuin minä, joka olin ollut niin kurjan viisas ja hurja vuosiini nähden. En tietänyt tytöistä rahtuistakaan. Minua oli mainittu Osterirosvojen Prinssiksi, minä saatoin lähteä kaikkialle maailmassa miehenä miesten parissa, osasin ohjata purjevenettä, keikkua mastossa myrskyssä ja pimeässä, käydä merimieskorttelin kurjimmissa komeroissa, ottaa osaa hurjimpaan meteliin ja kutsua joka jätkän kapakkaan — mutta minä en tietänyt laisinkaan, mitä sanoa tai tehdä tälle hennolle pikku naiselle, jonka hamepahanen ulottui vain puoliväliin pohjetta ja elämäntuntemus oli yhtä niukka kuin minun oli, omasta mielestäni ainakin, syvällisen perinpohjainen.

Muistan, että istuimme penkillä tähtien valossa. Meidän välillämme oli ainakin jalan verta tyhjää. Olimme kääntyneet puolittain päin nojaten kyynärpäitä penkin selkänojaan, ja pari kertaa kyynärpäämme osuivat lievästi yhteen. Hurjan onnellisena minä juttelin mahdollisimman varovaisesti ja harkituin sanoin, jotta en loukkaisi hänen herkkiä korviaan, ja kaiken aikaa vaivasin aivojani koettaen saada selville, mitä minun nyt oikeastaan oli tehtävä. Mitä mahtoivat tytöt odottaa poikien tekevän, kun näin istuttiin penkillä ja koetettiin saada selkoa siitä, mitä rakkaus oli? Mitä hän mahtoi odottaa minun tekevän? Oliko minun suudeltava häntä? Odottiko hän minun yrittävän? Ja jos hän odotti sitä enkä minä tehnyt niin, mitä hän mahtoi silloin ajatella minusta?

Ah, hän oli minua viisaampi — tiedän sen nyt — tuo pieni viaton tyttönainen puolipitkissä hameissaan. Hän oli tuntenut poikia kaiken ikänsä. Hän kannusti minua tyttöjen tavalla. Hän oli riisunut hansikkaansa ja piteli niitä toisessa kädessään, ja minä muistan, kuinka hän ikään kuin rangaistakseen minua jostain puheestani kevyesti ja rohkeasti löi minua suulle noilla hansikkailla. Minä olin pyörtymäisilläni ihastuksesta. Niin ihmeellistä seikkaa en ollut koskaan ennen kokenut. Ja muistan vieläkin sen lievän tuoksun, mikä noista hansikkaista lähti ja jota sain hengittää sinä tuokiona, jolloin ne koskettivat minun huuliani.

Sitten tuli pelon ja epävarmuuden aiheuttama tuska. Vangitsisinko kouraani tuon pienen kätösen, joka äsken oli tuoksuvilla hansikkaillaan koskettanut huuliani? Uskaltaisinko suudella häntä juuri nyt tai kietoa käsivarteni hänen vyötäisilleen? Rohkenisinko edes siirtyä lähemmäksi?

Ei, minä en uskaltanut. En tehnyt mitään. Istuin vain paikallani ja rakastin kaikesta sielustani. Ja kun me sinä iltana erosimme, en ollut suudellut häntä. Muistan, kun suutelin häntä ensimäisen kerran eräänä toisena iltana erotessamme — se oli valtaava hetki ja minä tarvitsin siihen kaiken rohkeuteni. Meidän ei onnistunut järjestää enempää kuin tusinan verta salaisia kohtauksia, ja me suutelimme kai yhtä monta kertaa — kuten pojat ja tytöt suutelevat, lyhyesti ja viattomasti ja ihmetellen. Me emme käyneet koskaan missään — emme edes matineoissa. Kerran me tasasimme viiden sentin määrän makeisia. Mutta minä olen aina hellästi uskonut, että hän rakasti minua. Tiedän, että itse rakastin häntä; ja vuoden ajan ja kauemminkin uneksin hänestä valveillani, ja hänen muistonsa on minulle hyvin kallis.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Oleskellessani sellaisten ihmisten parissa, jotka eivät ryypänneet, en ajatellut milloinkaan juomista. Louis ei ryyppinyt. Hänellä ei ollut varaa siihen enempää kuin minullakaan; mutta vielä merkityksellisempää oli se, ettei meillä ollut halua ryypätä. Me olimme terveitä, normaalisia, viinalle vieraita. Jos olisimme olleet viinalle persoja, olisimme ryyppineet, oli meillä siihen varaa tai ei.