Kun päivän työ oli päättynyt, ruumis pesty, vaatteet muutettu ja illallinen syöty, me tapasimme toisemme joka ilta kadunkulmassa tai pienessä makeismyymälässä. Mutta kun leudot syyssäät olivat loppuneet ja illat käyneet purevan koleiksi tai tihkusateesta kosteiksi, ei kadunkulma ollut enää mukava kohtauspaikka. Makeismyymälää taas ei lämmitetty laisinkaan. Nita tai kuka kulloinkin sattui olemaan myymässä oleskeli väliajoin puodin peräkamarissa, jota lämmitettiin. Tähän huoneeseen ei meitä päästetty, ja myymälässä oli yhtä kylmä kuin ulkosalla.

Louis ja minä pohdimme tilannetta. Oli olemassa vain yksi ratkaisu: kapakka, miesten kokouspaikka, missä kilisteltiin maljoja Tuliliemen kanssa. Muistan hyvin sen kostean ja tuulisen illan, jolloin Louis ja minä, väristen kylmästä, kun ei ollut varaa ostaa päällystakkia, lähdimme etsimään sopivaa kapakkaa. Kapakat ovat aina lämpimiä ja mukavia. Louis ja minä emme astuneet kapakkaan siitä syystä, että halusimme saada ryypyn. Mutta me tiesimme, etteivät kapakat olleet mitään armeliaisuuslaitoksia. Kapakassa ei voinut ruveta oleskelemaan tilaamatta silloin tällöin väkijuomia.

Kolikoita meillä oli niukalti. Vaikeata oli tuhlata, kun niitä tarvitsi niin välttämättömästi raitiotiepiletteihin itseämme ja tyttöjä varten. (Yksin ollessamme emme koskaan kuluttaneet rahoja raitiotiellä, vaan tyydyimme kävelemään.) Tässä kapakassa me halusimme siis hyötyä mahdollisimman paljon rahastamme. Pyysimme korttipakan, istuuduimme pöydän ääreen ja pelasimme kokonaisen tunnin, jonka ajan kuluessa Louis tarjosi kerran ja minä toisen kerran lasin olutta — halvinta juomaa, kymmenen senttiä kahdelta mieheltä. Tuhlausta! Kuinka se harmittikaan meitä!

Me tarkastelimme miehiä, joita saapui tähän paikkaan. Kaikki näyttivät keski-ikäisiltä tai vanhanpuoleisilta työläisiltä, useimmat olivat saksalaisia, jotka ryhmittyivät itsekseen totutun tavan mukaan ja joiden kanssa me jouduimme tuiki vähän tekemisiin. Tämä kapakka ei miellyttänyt meitä, me poistuimme alakuloisina harmitellen sitä, että olimme kuluttaneet kokonaisen illan ja tuhlanneet kaksikymmentä senttiä olueen, josta emme laisinkaan välittäneet.

Seuraavina iltoina teimme vielä useita kokeita ja päädyimme lopulta Nationaliin, Kymmenennen ja Franklin-kadun kulmauksessa sijaitsevaan kapakkaan. Täällä yleisö oli hauskempaa, Louis tapasi pari tuttavaa ja minä kohtasin toverin, jonka kanssa olin käynyt koulua pienenä polvihousu-niekkana. Me juttelimme vanhoista ajoista, miten oli käynyt sen ja sen pojan, mitä se ja se toimitti nykyään, ja tietenkin haastelimme siitä lasien ääressä. He tarjosivat ja me joimme. Sitten oli ryyppäämissääntöjen mukaan meidänkin tarjottava. Se koski, sillä se merkitsi neljä-, viisikymmentä senttiä yhdessä hurauksessa.

Me olimme päässeet oikein vilkkaalle tuulelle, kun ilta oli päättynyt, mutta samalla haavaa olimme joutuneet vararikkoon. Koko viikon käyttörahat olivat kuluneet. Me päätimme, että siinä oli meille sopiva kapakka, mutta arvelimme myöskin, että vasta täytyi menetellä varovaisemmin juomia tilattaessa. Koko loppuviikon saimme imeä kynsiämme. Ei kannattanut edes ajaa raitiovaunussa. Sitä paitsi meidän täytyi pettää kaksi Länsi-Oaklandin tyttöä, joita koetimme rakastaa, ja jäädä saapumatta sovittuun kohtaukseen. Heidän oli määrä tavata meidät keskikaupungilla seuraavana iltana, eikä meillä ollut varaa viedä heitä kotiin raitiovaunussa. Monen muun taloudelliseen ahdinkotilaan joutuneen lailla meidänkin oli pakko hävitä joksikin aikaa huvitusten pyörteestä — ainakin lauantai-iltaan asti, jolloin saisimme palkkamme. Nyt Louis ja minä kohtasimme toisemme eräässä tallissa, ja takit kaulaan asti napitettuina ja hampaat kalisten me pelasimme korttia, kunnes oli aika päättää tämä maanpakolaisuus.

Sitten palasimme National-kapakkaan emmekä nyt kuluttaneet enempää, kuin mikä oli ehdottomasti välttämätöntä lämpöä ja mukavuutta saadaksemme. Toisinaan kävi hullusti, kuten esimerkiksi kun jompikumpi meistä sattui menettämään kaksi kertaa peräkkäin pelattaessa viiteen mieheen siitä, kuka saisi tarjota toisille. Sellainen onnettomuus maksoi viidestäkolmatta aina kahdeksaankymmeneen senttiin asti, riippuen siitä kuinka moni pelaajista tilasi kymmenen sentin juomia. Mutta me saatoimme tilapäisesti pelastua sellaisen tappion pahoista seurauksista kapakoitsijan myöntämän luoton avulla. Tietenkin tämä vain siirti maksupäivän tuonnemmaksi ja houkutteli meitä kuluttamaan enemmän, kuin olisi tapahtunut käteiskaupassa. (Kun seuraavana kevännä poistuin äkkiä Oaklandista seikkailupolulle lähtien, jäin tuolle kapakoitsijalle velkaa dollarin ja seitsemänkymmentä senttiä. Pitkien aikojen perästä palattuani hän oli lähtenyt tiehensä. Olen hänelle yhä vielä velkaa dollarin ja seitsemänkymmentä senttiä, ja jos hän sattuisi lukemaan nämä rivit, niin teen hänelle täten tiettäväksi, että vaadittaessa maksan heti tuon summan.)

Olen kertonut yllä olevan tapahtuman osoittaakseni jälleen, kuinka meitä houkutellaan tai vedetään tai pakotetaan Tuliliemen pariin nykyisessä yhteiskunnassamme, missä jokaisessa kadunkulmauksessa on kapakka. Louis ja minä olimme kaksi tervettä nuorukaista. Meitä ei haluttanut ryypätä. Meillä ei ollut varaa ryypätä. Ja kuitenkin meidän oli olosuhteiden pakosta kylmän ja sateisen sään vallitessa etsittävä suojaa kapakasta, missä meidän täytyi kuluttaa osa vaivaisesta säästöstämme väkijuomiin. Jotkut saattavat väittää, että olisimme voineet mennä N.M.K.Y:een, iltakouluun, iltaseuroihin ja toisten nuorten koteihin. Muuta en osaa vastata kuin että niin emme tehneet. Se on kumoamaton tosiasia. Me emme tehneet niin. Ja vielä tänäänkin, juuri tällä haavaa sadat tuhannet Louisin ja minun kaltaiset pojat menettelevät aivan samoin kuin Louis ja minä teimme, kun Tuliliemi lämpöä ja mukavuutta tarjoten viittoilee ja kutsuu, pistää käsivartensa heidän kainaloonsa ja alkaa opettaa heille rattoisia tapojaan.

KAHDESKYMMENES LUKU

Hampputehdas ei täyttänytkään lupaustaan kohottaa päiväpalkkani yhdeksi dollariksi viideksikolmatta sentiksi, ja silloin minä, vapaasyntyinen amerikkalaispoika, jonka esi-isät olivat taistelleet kaikissa sodissa, alkaen muinaisista indiaanikahakoista jo ennen vallankumousta, minä käytin rajatonta oikeuttani työvapauteeni nähden ja erosin paikastani.