Olin kuitenkin päättänyt pysyä asemillani ja aloin sen vuoksi tarkastella tilannetta. Muuan seikka oli päivänselvä. Karkeistyö ei lyönyt leiville. Minun täytyi oppia jotakin ammattia, ja valitsin sähköalan. Sähkötyöläisten kysyntä suureni yhtä mittaa. Mutta miten voisin oppia sähköalan? Minulla ei ollut varaa mennä teknilliseen kouluun tai yliopistoon; sitä paitsi en antanutkaan paljoa arvoa kouluille. Olin käytännön mies käytännöllisessä maailmassa. Uskoin myöskin vielä niihin vanhoihin taruihin, jotka olivat amerikkalaispojan perintöä minun ollessani poika.
Juoksupojasta saattoi tulla presidentti. Jokainen poika, joka sai paikan jossakin liikkeessä, voi yritteliäisyyden, tarmon ja vakavuuden avulla perehtyä liike-elämään ja kohota asemasta toiseen, kunnes pääsi nuoremmaksi osakkaaksi samaan liikkeeseen. Tämän jälkeen oli päämiehen aseman saavuttaminen vain ajan kysymys. Varsin usein — niin taru kertoi — tuollainen poika sai uutterain ponnistustensa palkaksi työnantajansa tyttären vaimokseen. Minä olin nyt saavuttanut sellaisen varmuuden tyttöihin nähden, että uskoin lujasti voivani kerran naida työnantajani tyttären. Siitä ei ollut epäilystäkään. Kaikki tarujen pikku pojat tekivät siten, niin pian kuin olivat varttuneet kyllin vanhoiksi.
Niin lausuin ikuiset jäähyväiset seikkailutielle ja lähdin eräälle Oaklandin raitioteiden voimakeskusasemalle. Pääsin itse johtajan puheille, ja se tapahtui niin hienossa toimistossa, että melkein jouduin siitä ymmälleni. Mutta minä selvitin pelkäämättä asiani. Kerroin hänelle, että halusin kehittyä käytännölliseksi sähkömieheksi, etten pelännyt työtä, että olin tottunut ankaraan työhön, että hänen tarvitsi vain katsahtaa minuun huomatakseen minut sopivaksi ja voimakkaaksi. Kerroin haluavani aloittaa aivan alusta ja työskennellen päästä kohoamaan, tahtovani pyhittää elämäni juuri tälle ammatille ja tälle laitokselle.
Johtaja oikein säteili kuunnellessaan. Hän sanoi, että minä olin juuri sitä lajia, joka menestyi elämässä, ja että hän halusi auttaa amerikkalaispoikia, jotka pyrkivät eteenpäin. Työnantajat etsiskelivät aina minun kaltaisiani nuorukaisia, mutta peräti harvoin sellaisia tapasi. Minun kunnianhimoni oli oikeata laatua ja hän pitäisi kyllä huolta siitä, että saisin tilaisuuden koettaa. (Kuunnellessani rintani paisui ylpeydestä, ja minä kummeksin itsekseni, oliko minun määrä naida juuri hänen tyttärensä.)
"Ennenkuin voitte päästä oppimaan ammattiin kuuluvat mutkallisemmat ja hienommat yksityiskohdat", hän sanoi, "teidän täytyy tietenkin työskennellä vaunupajassa, missä sommitellaan ja korjataan moottoreita". (Tällöin olin varma siitä, että naisin juuri hänen tyttärensä, ja nyt kummeksin, kuinka paljon osakkeita hänellä itsellään mahtoi olla.)
"Mutta", hän lisäsi, "kuten itsekin selvään oivallatte, te ette voisi aloittaa vaunupajan sähkömonttöörin apulaisena. Siihen työhön pääsette myöhemmin. Te saatte todellakin aloittaa aivan alusta. Vaunupajassa te saatte ensinnä lakaista, pestä akkunoita ja pitää yllä puhtautta. Kun olette saavuttanut tässä työssä tyydyttävän tuloksen, niin pääsette sähkömonttöörin apulaiseksi."
En saattanut käsittää, millä tavoin lakaiseminen ja peseminen voi kehittää sähkömekaanikoksi, mutta tiesin, että kirjojen mukaan kaikki pojat ryhtyivät ensinnä kaikkein halvimpiin töihin ja suorittamalla ne hyvin kohosivat lopulta liikkeen omistajiksi.
"Milloin saan ruveta työhön?" minä kysyin haluten mahdollisimman pian aloittaa loistavan urani.
"Mutta", sanoi johtaja, "kuten jo päätimme, teidän täytyy todellakin alkaa alusta. Vaunupajaan te ette voi viipymättä päästä millään ehdolla. Sitä ennen teidän täytyy työskennellä konepajassa öljypoikana."
Rohkeuteni lamautui hetkiseksi, kun havaitsin tien hänen tyttärensä luo pitenevän; sitten se kasvoi uudelleen. Minusta tulisi parempi sähköteknikko, kun tuntisin myöskin höyrykoneet. Ja siitä olin varma, että jos kerran joutuisin öljypojaksi suureen konehuoneeseen, silloin ei minulta jäisi huomaamatta monikaan höyryä koskeva seikka. Taivas! Urani näytti entistä loistavammalta.