Puoleentoista vuoteen en ottanut ainoatakaan ryyppyä enkä edes ajatellutkaan ryyppäämistä. Minulla ei ollut aikaa sen enempää kuin haluakaan. Ovenvartiatoimelta, opinnoilta ja viattomilta huvituksilta, kuten esimerkiksi shakkipeliltä, ei riittänyt hetkistäkään muihin hommiin. Minulle avautui uusi maailma, ja niin innokkaasti ryhdyin sitä tutkimaan, ettei Tuliliemen vanha maailma tarjonnut minulle mitään viehätystä.
Muistuupa sentään mieleeni, että kävin kuitenkin kapakassa. Minä pistäysin "Viimeiseen voiteluun" Johnny Heinholdia tapaamaan ja rahaa lainatakseni. Ja tässä meille paljastuu taasen uusi puoli Tulilientä. Kapakoitsijat ovat tunnetut hyvänahkaisiksi miehiksi. Yleensä he ovat paljoa anteliaampia kuin liikemiehet. Kun kipeästi tarvitsin kymmenen dollaria eikä minulla ollut muuta keinona, käännyin epätoivoissani Johnny Heinholdin puoleen. Moneen vuoteen en ollut astunut hänen kynnyksensä yli ja kuluttanut senttiäkään hänen kapakassaan. Ja kun nyt lähdin kymmentä dollaria lainaamaan, en myöskään tilannut ryyppyä. Mutta Johnny Heinhold antoi minulle rahat vaatimatta takuuta tai korkoa.
Useammin kuin kerran minä kävin Johnny Heinholdin luona rahaa lainaamassa sinä lyhyenä aikana, jolloin ponnistelin sivistystä saadakseni. Yliopistoon lähtiessäni lainasin häneltä neljäkymmentä dollaria antamatta takausta, lupaamatta korkoja, tilaamatta ainoatakaan ryyppyä. Ja kuitenkin — sellainen on tapa ja laki Tuliliemen kannattajain kesken — minä olen myöhempinä vuosina, onnen päivien tultua, kulkenut pitkiä kiertoteitä kuluttaakseni Johnny Heinholdin kapakkapöydän ääressä monien lainojeni myöhästyneet korot. En siksi, että Johnny Heinhold olisi vaatinut tai edes odottanut minun tekevän niin. Tein sen, kuten jo sanoin, totellen sitä lakia, jonka olin monien muiden seikkojen yhteydessä oppinut Tuliliemeltä. Tukalassa tilassa, kun ei ole mihin kääntyisi, kun ei ole ainoatakaan esinettä, josta kovasydäminen panttikonttorin omistaja välittäisi, voi mennä jonkun tutun kapakoitsijan puheille. Kiitollisuus kuuluu ihmisen luontoon. Kun avunsaaja on taas ansainnut rahaa, voi olla varma siitä, että osa kulutetaan sen kapakkapöydän ääressä, jonka omistaja on osoittanut ystävällisyyttä.
Muistan hyvin kirjailijatoimintani varhaisimmat ajat, jolloin aikakauskirjoilta ansaitsemani vähäiset summat saapuivat surullisen epäsäännöllisesti ja minulla oli elätettävänä yhä kasvava perhe — vaimo, lapset, äiti, sisarenpoika ja Jenny-mummo miehineen, jotka olivat joutuneet koville päiville. Rahaa sain lainaksi kahdesta paikasta: eräältä parturilta ja eräältä kapakoitsijalta. Parturi otti minulta etukäteen korkoa viisi prosenttia kuukaudessa. Toisin sanoen, kun lainasin sata dollaria, hän antoi minulle yhdeksänkymmentä viisi. Puuttuvat viisi dollaria hän pidätti ennakkokorkoina ensimäiseltä kuukaudelta. Ja seuraavassa kuussa maksoin hänelle jälleen viisi dollaria, ja siten jatkoin joka kuukausi, kunnes toimitus minua armahti ja minä saatoin maksaa takaisin koko lainan.
Toinen paikka, minne pulassa käännyin, oli kapakka. Tämän kapakoitsijan olin tuntenut ulkonäöltä parisen vuotta. En ollut koskaan kuluttanut rahojani hänen kapakassaan, enkä edes häneltä lainatessanikaan kuluttanut siellä penniäkään. Eikä hän kuitenkaan kieltänyt minulta milloinkaan rahaa, kun sitä häneltä pyysin lainaksi. Onnettomuudeksi hän siirtyi toiseen kaupunkiin, ennenkuin minä pääsin hyville päiville. Yhä vieläkin minua surettaa, että hän muutti pois. Jos tietäisin, missä hän nykyään on, pistäytyisin silloin tällöin hänen kapakkaansa ja kuluttaisin siellä muutaman dollarin vanhan ystävyyden vuoksi ja kiitollisuutta osoittaakseni. Se olisi oikea menettelytapa vanhoina aikoina oppimani lain mukaan.
Tällä en suinkaan tahdo ylistellä kapakoitsijoita. Olen maininnut sen ylistääkseni Tuliliemen mahtia ja kuvatakseni vielä yhden niistä tuhansista tavoista, jotka johtavat ihmisen Tuliliemen seuraan, kunnes hän lopulta huomaa, ettei voikaan tulla toimeen ilman tätä toveria.
Mutta palaanpa kertomukseeni. Jouduttuani pois seikkailutieltä ja vajottuani korvia myöten opintoihin minä en muistanut rahtuistakaan Tulilientä. Minun piirissäni ei juonut kukaan. Jos joku olisikin ryypännyt ja tarjonnut minullekin, en varmaankaan olisi maistanut. Nyt vietin joutohetkeni pelaamalla shakkia tai kävellen sievien tyttöjen kanssa, jotka itsekin opiskelivat, tai ajaen polkupyörällä, milloin minun onnistui lunastaa se vapaaksi panttilainakonttorista.
Tarkoitukseni on kaiken aikaa ollut todistaa, ettei minussa vallinnut vähinkään taipumus nauttia alkoholia, vaikka olinkin viettänyt pitkän ajan Tuliliemen ankarassa orjuudessa. Olin siirtynyt elämän toiselta puolen ja nyt minua ihastutti se turmeltumattomuus ja yksinkertaisuus, joka ilmeni opiskelevain nuorukaisten ja neitosten elämässä. Olin myöskin päässyt hengen maailmaan ja joutunut älyllisen huumauksen valtaan. Mutta myöhempinä aikoina sain valitettavasti kokea, että älyllistäkin huumausta seuraa pohmelo.
KAHDESKOLMATTA LUKU
Lukion kurssin suorittamiseen vaadittiin kolmen vuoden opintoaika. Minä kävin malttamattomaksi. Koulunkäynti alkoi myöskin muuttua taloudellisista syistä mahdottomaksi toteuttaa. Niin hitaasti edistyen minä en voisi kauaakaan pysyä pystyssä, ja minua halutti suuresti päästä valtion yliopistoon. Käytyäni vuoden lukiota minä päätin turvautua oikotiehen. Lainasin rahaa ja suoritin pääsymaksun erään "ylioppilasleipomon" yläasteelle. Minut luvattiin toimittaa yliopistoon neljän kuukauden kuluttua ja siten minulta säästyisi kaksi vuotta.