Kaiken tämän minä suoritinkin uskollisesti ja tyhmänylpeästi. Jatkoin työtäni, kunnes olin kello kuudelta saanut paikalleen yövuoron kivihiilet. Sitten jätin toimen, missä minun oli määrä oppia sähköteknikoksi suorittamalla enemmän kuin kahden miehen työ pojan palkasta, lähdin kotiin ja ryhdyin nukkumaan vuorokauden umpeensa.
Kaikeksi onneksi en ollut pysynyt tässä työssä kyllin kauan vahingoittaakseni itseäni — vaikka minun olikin pakko käyttää nahkahihnoja ranteissani kokonaisen vuoden aika. Mutta sen tämä työhurjastelu sai aikaan, että työ kyllästytti minua. En tahtonut laisinkaan tehdä työtä. Työn ajatteleminenkin tuntui minusta vastenmieliseltä. En välittänyt siitä, vaikka en pääsisi koskaan vakinaiseen toimeen. Suolle kaikki ammatit! Paljoa parempaa oli remuten kierrellä ympäri maailmaa, kuten varemmin olin tehnyt. Ja niin lähdin jälleen seikkailutielle päättäen salamatkustajana pyrkiä rautateitse idän puolelle.
YHDESKOLMATTA LUKU
Mutta kas! Niin pian kuin jouduin seikkailutielle, tapasin taasen Tuliliemen. Liikuin vieraiden parissa, missä lasien kilistäminen teki ihmiset keskenään tuttaviksi ja avasi tien seikkailujen maailmaan. Asian laita oli sama, olipa sitten kysymys pöhnäisistä kaupunkilaisista jossain kapakassa tai suopeasta rautatieläisestä, jolla oli päässään hyvä humala ja taskussa täydet pullot, tai pulituurimies-parvesta jossakin syrjäisessä mökissä. Samoin kävi kieltolakivaltioissakin, kuten esimerkiksi Iowassa vuonna 1894, jolloin vaelsin Des Moinesin pääkatua ja sain monelta uppo-oudolta kutsun pistäytyä useaan salakapakkaan — muistan silloin ryypänneeni partureissa, korjauspajoissa ja huonekalukaupoissa.
Aina oli vastassa Tuliliemi. Yksinpä maankiertäjäkin saattoi noina onnen päivinä saada tuhkatiheään humalan. Muistan, kuinka moni meistä sai Buffalon vankilassa hankituksi itselleen suuremmoisen pöhnän ja kuinka sitten vapaiksi päästyämme onnistuimme järjestämään toiset juomingit kerjäämällä lantteja kaupungin pääkaduilla.
Minä en tuntenut laisinkaan alkoholin tarvetta, mutta ollessani sellaisten seurassa, jotka joivat, minä ryyppäsin itsekin. Minä pyrin aina matkustelemaan ja maata kiertelemään sukkelimpain, terävimpäin miesten parissa, ja juuri nämä sukkelimmat ja älykkäimmät joivat eniten. He olivat muita toverillisempia, yritteliäämpiä ja yksilöllisempiä. Kenties ylen voimakas luonteensävy oli saanut heidät pakenemaan kuolettavan ikäviä arkioloja ja etsimään huojennusta Tuliliemen valheellisista ja fantastisista maailmoista. Olkoon asianlaita mikä tahansa, totta vain on, että aina tapasin juuri Tuliliemen seurassa ne miehet, joista eniten pidin, joiden parissa mieluimmin halusin olla.
Vaeltaessani maankiertäjänä Yhdysvaltain halki minä saavutin uuden kokemuksen. Maankiertäjänä minä olin yhteiskunta-näyttämön takapuolella — elin niin sanoakseni sen kellarikerroksessa. Saatoin tarkastella sen koneiston toimintaa. Näin yhteiskuntakoneen pyöräin pyörivän ja opin huomaamaan, ettei ruumiillinen työ ollutkaan niin arvokasta kuin opettajat, papit ja politikoitsijat olivat minulle vakuuttaneet. Sellaiset ihmiset, jotka eivät osanneet jotain ammattia, olivat avutonta karjaa. Jos perehtyi johonkin ammattiin, täytyi liittyä ammattiyhdistykseen saadakseen harjoittaa sitä. Ja ammattiyhdistyksen oli pakko taistella työnantajain liittoja vastaan pitääkseen korkealla palkkoja tai lyhentääkseen työaikaa. Samalla tapaa sortivat työnantajain liitot. Minä en voinut huomata siinä mitään arvokasta. Ja kun työmies vanheni tai joutui tapaturman uhriksi, silloin hänet heitettiin tunkiolle kuin kulunut kone. Näin ylen paljon tällaisia onnettomia, joiden elämä läheni perin surkeaa loppua.
Minä saavutin siis sellaisen kokemuksen, että ruumiillinen työ oli vähäarvoista eikä kannattanut. Ammattilaiseksi en rupea, niin päättelin, enkä välitä johtajain tyttäristä. En myöskään rupea pahantekijäksi. Se olisi melkein yhtä tuhoisaa kuin ruumiillinen työ. Aivotyöstä maksettiin, mutta ei lihastyöstä, ja minä päätin, etten koskaan enää tarjoisi lihaksiani kaupan työmarkkinoilla. Aivojani, ainoastaan aivojani myisin tästä lähtien.
Palasin Kaliforniaan lujasti aikoen kehittää aivojani. Siihen tarvittiin koulunkäyntiä. Vuosia varemmin olin käynyt alkeiskoulun, joten menin nyt Oaklandin lukioon. Tullakseni toimeen minä rupesin ovenvartijaksi. Myöskin sain apua sisareltani; enkä minä pitänyt laisinkaan alentavana siistiä pihamaiden nurmikkoja tai tomuttaa mattoja, milloin riitti puoli päivää sellaiseen työhön. Tein työtä päästäkseni vapaaksi työstä, ja minä alistuin ikeeseen katkerasti käsittäen tämän paradoksin totuuden.
Kuhertelu jäi syrjään ja sen ohella Haydee ja Louis Shattuck ja iltakävelyt. Sellaiseen ei minulla ollut aikaa. Minä liityin "Henry Clay"-keskusteluseuraan. Muutamat sen jäsenistä kutsuivat minut kotiinsa, missä tapasin sieviä tyttöjä, joiden hameet ulottuivat maahan asti. Minä seurustelin pienissä kotiklubeissa, missä me pohdimme runoutta ja taidetta ja kielellisiä vivahduksia. Minä kävin sosialistien kokouspaikoissa, missä tutkittiin ja pohdittiin kansantaloutta, filosofiaa ja politiikkaa. Olin hankkinut puolitusinaa kansankirjaston jäsenkortteja ja lainasin niiden avulla suunnattomat määrät kirjoja, lukien rinnan jos jotakin.