Hiki valui virtanaan pitkin ruumistani, mutta en hiljentänyt vauhtia, vaikka tunsinkin alkavani uupua. Kello kymmeneltä aamulla olin jo kuluttanut niin suuren määrän nuorta tarmoani, että tunsin nälkää ja sieppasin paksun kaksinkertaisen voileivän päivällislaukustani. Tämän ahmin suuhuni seisovaltani, noen tuhrimana, polvien tutistessa allani. Kello yhdeltätoista olin ennättänyt tällä tapaa tehdä lopun koko päivällisruoastani. Mutta mitä siitä! Havaitsin, että nyt saatoin jatkaa työtä päivällislomankin ajan. Ja minä raadoin kaiken iltapäivää. Tuli pimeä, ja minä työskentelin sähkövalossa. Päivävuoron lämmittäjä poistui ja yölämmittäjä saapui sijaan. Minä vain uurastin edelleen.
Nälkäisenä, väsymyksestä tutisevana minä peseydyin kello puoli yhdeksältä, vaihdoin vaatteita ja laahustin lopen uupuneena raitiotievaunuun. Asuntooni oli kolmen mailin matka, ja minä olin saanut vapaalipun, joka oikeutti istumaan vaunussa niin kauan kuina siinä ei tarvittu tilaa maksaville matkustajille. Vaipuessani erääseen nurkkaan rukoilin, ettei kohtalo lähettäisi ketään minulta paikkaani vaatimaan. Mutta vaunu täyttyi täyttymistään, ja puolimatkassa astui sisään eräs vaimo, joka ei enää löytänyt istumapaikkaa. Aioin nousta sijaltani, mutta kummakseni huomasinkin, etten kyennyt. Tuuli oli puhaltanut koleasti ja siitä uupunut ruumiini oli kangistunut istuimeen kiinni. Tarvitsin koko loppumatkan vetrestääkseni hangoittelevia jäseniäni ja niveliäni ja päästäkseni seisomaan alimmalle portaalle. Ja kun vaunu pysähtyi minun kulmaani, olin kaatumaisillani kumoon, kun astuin kadulle.
Hoipertelin kahden korttelin mitan kotiin ja astuin notkahtelevin polvin keittiöön. Sillä välin kuin äiti ryhtyi ruokaa keittämään, minä kävin leivän ja voin kimppuun; mutta ennenkuin ruokahaluni oli tullut tyydytetyksi ja liha paistunut, minä nukuin jo sikeästi. Turhaan äiti koetti ravistaa minua valveille, jotta olisin voinut syödä hänen paistoksensa. Kun tämä ei onnistunut, hän kuljetti minut isän avulla huoneeseeni, missä kaaduin vuoteeseen ja vaivuin heti sikeään uneen. He riisuivat minulta vaatteet ja käärivät peitteen ympärilleni. Aamulla tuntui kamalan tuskalliselta tulla herätetyksi. Ruumiini oli hirveän arka, ja pahinta kaikesta oli se, että ranteeni olivat turvoksissa. Mutta minä korvasin illallisen tappioni syömällä huikeita annoksia aamiaiseksi, ja kun onnuin tieheni raitiotievaunua tavoittelemaan, minulla oli mukana päivällisruokaa kaksi kertaa enemmän kuin edellisenä päivänä.
Se vasta oli työtä! Koettakoonpa vain juuri kahdeksantoista täyttänyt nuorukainen voittaa kaksi täysikasvuista kivihiilen-kuljettajaa. Se vasta oli työtä! Jo aikoja ennen päivällistä olin syönyt viimeisenkin murusen runsaista päivälliseväistäni. Mutta minä olin päättänyt osoittaa, mitä reipas nuorukainen saattoi tehdä, kun häntä halutti päästä eteenpäin maailmassa. Pahinta oli se, että ranteeni alkoivat paisua ja tehdä tenää. Useimmat kai tietävät, kuinka tuskallista on astua nilkkansa nyrjähdytettyään. Kuvitelkaa siis, kuinka vaikeata oli lapioida kivihiiliä ja vierittää täysiä työntökärryjä molempien ranteiden ollessa pois sijoiltaan.
Se vasta oli työtä! Useammin kuin kerran minä vaivuin hiililäjälle, kun toiset eivät sattuneet näkemään, ja itkin raivosta, masennuksesta, uupumuksesta ja epätoivosta. Tuo toinen päivä oli minusta ankarin, enkä olisi koskaan suoriutunut siitä enkä saanut yövuoron hiilimäärää täyteen kolmentoista tunnin loputtua, ellei päivälämmittäjä olisi sitonut molempia ranteitani leveillä nahkavöillä. Ne pingotettiin niin kireälle, että ne olivat kuin lievästi taipuvia kipsisiteitä. Ne kestivät puserruksen ja painon, joka tähän asti oli rasittanut ranteitani, ja olivat niin tiukat, etteivät lihakset päässeet nyrjähtymään.
Ja tällä tapaa minä opettelin sähköteknikon ammattia. Iltaisin minä onnuin kotiin, vaivuin uneen, ennenkuin olin syönyt ateriani, ja pääsin toisten avulla vaatteistani ja vuoteeseen. Aamuisin onnuin kotoa joka kerta yhä runsaammat päivälliseväät laukussani.
En lukenut enää lainakirjaston kirjoja. En suostunut enää kohtaamaan tyttöjä. Olin oikea työjuhta. Raadoin, söin ja nukuin, ja henkeni nukkui kaiken aikaa. Tein työtä jok'ikinen päivä, sunnuntaisinkin, ja odottelin malttamattomana kuukauden lopussa kajastavaa ainoata lepopäivääni, jolloin päätin virua vuoteessa koko vuorokauden, nukkua pitkälti ja levätä kunnollisesti.
Omituisinta näissä kokemuksissa on se, etten koskaan ryypännyt enkä edes ajatellutkaan ryyppäämistä. Kuitenkin tiesin, että melkein poikkeuksetta miehet joivat ankarasti raataessaan. Olin nähnyt heidän tekevän niin, ja entisinä aikoina olin itsekin menetellyt samoin. Mutta niin täydellisesti olin vapaa alkoholinhimosta, ettei mieleeni koskaan juolahtanut ryypyn tekevän minulle hyvää. Minä tehostan tätä osoittaakseni, ettei minussa ollut vähäisintäkään ennakkotaipumusta juomiseen. Vasta myöhemmin, useiden vuosien kuluttua, sai alituinen seurustelu Tuliliemen parissa lopulta synnytetyksi minussa alkoholinhimon.
Usein olin huomannut päivälämmittäjän tuijottavan minuun omituisella tavalla. Viimein hän puhkesi eräänä päivänä puhumaan. Aluksi hän vannotti minut säilyttämään erään salaisuuden. Johtaja oli kieltänyt häntä kertomasta minulle, ja kun hän nyt teki sen, hän pani alttiiksi paikkansa. Hän kertoi minulle päivähiilenkuljettajasta ja yöhiilenkuljettajasta sekä heidän palkastaan. Minä tein kolmenkymmenen dollarin kuukausipalkasta sen, mistä he olivat saaneet kahdeksankymmentä dollaria. Hän olisi kertonut siitä ennenkin, ellei olisi varmasti uskonut, että minä sortuisin tässä työssä ja jättäisin paikkani. Mutta nyt minä olin tappamaisillani itseni, eikä siitä ollut mitään hyötyä. Minä vain alensin työpalkkoja, hän väitti, ja estin kahta miestä saamasta työtä.
Ollen amerikkalaispoika, vieläpä ylpeä amerikkalaispoika minä en eronnut heti paikastani. Tämä oli typerää, sen tiedän; mutta päätin pitkittää työtä kyllin kauan osoittaakseni johtajalle, että saatoin tehdä sitä taittumatta. Sitten eroisin, ja hän huomaisi, kuinka oivan nuorukaisen hän oli menettänyt.