Monta kertaa tuo pullo sai kulkea rautatien poikitse ja taasen takaisin. Joukkoon saapui lisää ystäviä noilta vanhoilta vapailta ja huolettomilta päiviltä, kalastajia, kreikkalaisia, venäläisiä ja ranskalaisia. He ottivat tarjottaessa lasinsa ja tarjosivat sitten itsekin koko parvelle. Heitä tuli ja meni, mutta minä pysyin paikallani ja join kaikkien kanssa. Minä naukkasin ryypyn toisensa jälkeen, siemaisin lasillisen toisensa jälkeen. Väkijuoma valui virtanaan alas kurkustani ja iloni nousi ylimmilleen, kun pääni rupesi turtumaan.
Sisään saapui myöskin Näkki, joka oli ennen minua ollut Nelsonin laivatoverina, saapui yhtä kauniina kuin ennen, mutta häikäilemättömämpänä, melkein mielipuolena, miltei korventuneena whiskystä. Hän oli juuri riidellyt toverinsa kanssa Gasellilla, siellä oli paljastettu puukot ja käytetty nyrkkejä, ja hän halusi lisää whiskyä kiihtyäkseen enemmän tuon tapahtuman muistosta. Ja laseja kallistellessamme me aloimme muistella Nelsonia, joka oli painunut leveille hartioilleen juuri tässä samaisessa kaupungissa; ja me valitimme kyynelsilmin hänen kuolemaansa, muistimme hänestä vain hyvää, lähetimme pullon uudelleen täytettäväksi ja ryyppäsimme taasen.
Minua pyydettiin jäämään, mutta avoimesta ovesta saatoin nähdä tuulen puhaltavan ripeästi ulapalla, ja veden kohu soi korvissani. Ja sillä välin kuin minä unohdin, että olin kokonaista kolme kuukautta viettänyt yhdeksäntoista tuntia vuorokaudessa kirjoihin syventyneenä, Charley Le Grant siirti varusteeni suureen Columbia-virran lohiveneeseen. Hän toimitti lisäksi puuhiiliä sekä kalastajan tuliastian, kahvipannun ja paistinpannun, kahvia sekä lihaa ja tuoreen, samana päivänä pyydystetyn ahvenen.
Toverien täytyi auttaa minua ränsistynyttä laituria myöten veneeseen. Myöskin he pingottivat puomin ja pirkkelin, niin että purje jännittyi kiinteäksi kuin lauta. Toisten mielestä oli vaarallista käyttää pirkkelipurjetta, mutta minä pysyin itsepintaisena eikä Charleykaan arastellut. Hän tunsi minut vanhastaan ja tiesi, että minä osasin purjehtia niin kauan kuin vain silmät pysyivät auki. Sitten he irroittivat keulaköyden. Painoin peräsimen alas, ohjailin hämärtyvin silmin venettä vakavaan suuntaan ja heiluttelin jäähyväisiä.
Vuorovesi oli kääntynyt ja kiihkeä luode, joka vyöryi vieläkin kiihkeämmän tuulen suomimana, nosti ulapan voimakkaiksi vaahtopäiksi. Suisun-lahti raivosi valkoisena vaahtomylläkkänä. Mutta lohivene kykenee purjehtimaan, ja minä tiesin, miten lohivenettä on hoidettava. Niinpä laskin vyöryjen keskelle, niiden halki, niitä päin, puhkesin laulamaan ja karjuin ylenkatsettani kaikkia kirjoja ja kouluja kohtaan. Laineiden ryöpyt löivät veneeseeni jalan verran vettä, mutta minä vain nauroin, kun se loiskui jaloissani, ja kajahuttelin ilmoille ylenkatsettani tuulta ja merta kohtaan. Minä ylistin itseäni elämän herraksi, joka ratsasti valloilleen laskettujen luonnonvoimien hartioilla, ja Tuliliemi ratsasti rinnallani. Toisinaan väittelin matemaattisista ja filosofisista kysymyksistä tai laususkelin mahtipontisesti, toisinaan kaiuttelin vanhoja lauluja, joita olin oppinut menneinä aikoina, jolloin lähdin säilyketehtaasta osterialuksille ruvetakseni merisissiksi — lauluja sellaisia kuin: "Musta Lulu", "Kiitävä pilvi", "Ole hellä ty-yttärelleni", "Bostonin rosvo", "Hei tulkaa hurjat veikkoset", "Jos oisin lintunen", "Shenandoah" ja "Ranzo, poiat, ranzo".
Tunteja myöhemmin, kun läntinen taivas hohti päivänlaskussa tulipunaisena, minä suuntasin kohti Antiochia, missä sitten hiukan raitistuneena ja suuremmoisen nälkäisenä laskin erään ison perunajaalan rinnalle, tunnusteltuani sen köysistöä tutunomaiseksi. Täällä oli vanhoja ystäviä, jotka paistoivat ahvenia oliiviöljyssä. Siellä sain myöskin muhevaa merimiespihviä, joka oli kynsilaukalla höystetty ihanaksi, sekä mureata italialaisleipää, ja palan painimeksi ryypättiin tuopeittain paksua, huumaavaa punaviiniä.
Lohiveneeni oli melkein täynnä vettä, mutta jaalan siistissä kajuutassa sain kuivan peitteen ja kuivan kojun. Ja siellä me makasimme tupakoiden ja menneistä ajoista tarinoiden, tuulen viuhuessa köysistössä ja pingottuneiden vallien rummuttaessa mastoa.
KOLMASKOLMATTA LUKU
Viikon ajan purjehdin lohiveneellä, ja sitten palasin parhaiksi yliopistoon joutuakseni. Tällä retkellä en juonut sen enempää. Voidakseni pysyä raittiina minun oli pakko kartella vanhoja ystäviä, sillä seikkailutie oli yhä edelleen Tuliliemen vallassa. Tuona ensi päivänä minä olin halunnut ryypätä, mutta sittemmin en tuntenut enää sellaista tarvetta. Väsyneet aivoni olivat jo virkistyneet. Siveellisessä suhteessa ei tämä asia minua arveluttanut. Tuon ensi päivän juomingit Beniciassa eivät minua hävettäneet eivätkä surettaneetkaan; en ajatellut koko tapahtumaa sen enempää, vaan palasin ilomielin kirjojeni ääreen ja opin tietä taivaltamaan.
Monta vuotta ennätti kulua, ennenkuin rupesin muistelemaan tuota päivää ja käsitin sen merkityksellisyyden. Niihin aikoihin ja kauan myöhemminkin ajattelin sitä pelkästään aito remujuhlana. Mutta vastaisina aikoina, kun aivot olivat turtuneet ja henki väsynyt, minä jouduin tuntemaan, kuinka hartaasti ihminen saattaa kaivata sitä huumausta, minkä alkoholi tarjoo.