Beniciassa sattuneen hairahduksen jälkeen pysyin toistaiseksi täysin raittiina, ensi sijassa siitä syystä ettei minua haluttanut juoda. Toiseksi olin raitis sen tähden, että elelin nyt kirjojen ja ylioppilaiden parissa, missä ei ollut tapana ryypätä. Jos olisin liikkunut seikkailupeliä, olisin luonnollisesti juonut. Sillä sellainen on valitettavasti seikkailutie, joka kuuluu Tuliliemen mieluisimpiin olinpaikkoihin.
Yliopistossa suoritin ensimäisen puolivuotiskurssin ja ryhdyin tammikuussa 1907 toista osaa tutkimaan. Mutta rahanpuute ja vakaumus, ettei yliopisto suonut minulle niin paljoa kuin halusin siinä ajassa, mikä minulta siihen riitti, sai minut eroamaan. Tämä ei tuottanut suurtakaan pettymystä. Kaksi vuotta olin nyt harjoittanut opintoja, ja noiden kahden vuoden kuluessa olin lueskellut suunnattomat määrät, mikä oli paljoa tärkeämpää. Lisäksi oli kielenkäyttöni parantunut, vaikka en vielä ollutkaan vapautunut kaikista virheistä, varsinkaan en suullisessa esityksessä.
Päätin viipymättä ryhtyä elämänuraa valitsemaan. Minua houkutteli etupäässä neljä uraa: ensinnäkin musiikki, toiseksi runous, kolmanneksi filosofinen, taloudellinen ja poliittinen kirjallisuus, ja neljänneksi ja eniten kaikista suorasanainen kaunokirjallisuus. Päättäväisesti työnsin musiikin mahdottomuutena oheen, sijoituin makuusuojaani ja kävin samalla haavaa toisen, kolmannen ja neljännen alan kimppuun. Taivas, kuinka silloin kirjoittelin! Ei ole kenelläkään ollut moista luomiskuumetta, josta potilas on päässyt suuremmitta vaurioitta. Ponnistelin tavalla sellaisella, että olisi luullut aivojeni pehmiävän ja minun kypsyvän hourujenlaitokseen. Minä kirjoitin, kirjoitin kaikenkaltaista — raskaita tutkielmia, tieteellisiä ja sosiologisia, lyhyitä kertomuksia, humoristisia runoja, runoja kaikenkaltaisia trioleteista ja soneteista aina silosäkeisiin murhenäytelmiin ja Spencer-tyylisiin jättiläiseepoksiin asti. Toisinaan sepittelin yhtä mittaa, päivästä toiseen, viisitoista tuntia päivässä. Väliin unohdin syödä tai kieltäydyin irtautumasta intohimoisista purkauksistani ruualle käydäkseni.
Paljon puuhaa tuotti se, että kaiken täytyi olla koneella kirjoitettua, minkä mieli lähettää julkaistavaksi. Langollani oli kirjoituskone, jota hän käytti päivisin. Öisin se jouti minun tarpeikseni. Tuo kone oli todellinen ihmekalu. Nyt minua melkein itkettää, kun muistan, miten kamppailin sen ääressä. Se mahtoi olla ensimäinen malli armon vuonna yksi kirjoituskoneen lukua. Siinä asusti oikea paha henki. Se ei totellut mitään tunnettuja fysiikan lakeja, vaan kumosi ikivanhan aksiomin, että keskenään samankaltaiset ilmiöt tuottavat samankaltaisia tuloksia. Vakuutan valallani ettei tuo kone tehnyt koskaan samaa asiaa kahta kertaa samalla tapaa. Tuon tuostakin se osoitti, että erilaiset toiminnat tuottavat samallaisia tuloksia.
Kuinka se saikaan selkäni kolottamaan. Ennen tuota kokemusta minun selkäni oli kestänyt kaikki ankarat ponnistukset, jotka se oli saanut osakseen verraten rasittavalla elämäntielläni. Mutta tuo kirjoituskone osoitti, että minä olin saanut piipunvarren selkärangaksi. Se sai minut myöskin epäilemään hartiaini vahvuutta. Joka kamppailun jälkeen niitä särki kuin reumatismin kourissa. Koneen koskettimia oli iskettävä niin lujasti, että kirjoittaminen kuulosti talon ulkopuolella olevasta kuin kaukaiselta jyrinältä tai ikäänkuin joku olisi murskannut huonekaluja. Minun täytyi iskeä koskettimiin niin ankarasti, että etusormeni aivan jäykistyivät ja sormenpäihin muodostui yhtä mittaa rakkoja. Jos se kone olisi ollut minun, niin olisin nakutellut sitä vasaralla.
Pahinta oli se, että kirjoitin puhtaaksi käsikirjoituksiani samalla haavaa kuin koetin päästä tuon koneen herraksi. Tuhannen sanan kirjoittaminen oli todellinen ponnistus, johon vaadittiin ruumiillista kestävyyttä ja ankaraa aivotoimintaa, ja minä sepitin joka päivä tuhansia sanoja, jotka oli kirjoitettava koneella tuotteitani odottavia toimittajia varten.
Minut valtasi toisinaan täydellinen väsymys, niin hyvin sielullinen kuin ruumiillinenkin, mutta päähäni ei koskaan pälkähtänyt turvautua alkoholiin. Elin liian korkealla ollakseni huumausaineen tarpeessa. Valveilla ollessani vietin kaiken aikani — paitsi niitä tunteja, jotka täytyi kuluttaa tuon kirotun koneen ääressä — luomistoiminnan seitsemännessä taivaassa. Ja tämän rinnalla minulla ei ollut vähintäkään tarvetta juoda, koska uskoin yhä vielä moneen seikkaan — kaikkien ihmisten kykyyn tuntea sukupuolirakkautta, isyyden tunteeseen, inhimilliseen oikeuteen, taiteeseen — lukemattomiin kauniisiin harhaluuloihin, jotka pitävät maailmaa pyörimässä.
Mutta odottelevat toimittajat suvaitsivat odotella edelleenkin. Käsikirjoitukseni saavuttivat ihmeteltäviä kiertokulku-ennätyksiä Tyvenen valtameren ja Atlannin väliä kulkiessaan. Varmaankin eriskummallinen konekirjoitus esti toimittajia hyväksymästä edes jotain pikkuruista kyhäelmää minun tarjouksistani. Tai varmaankin oli sepitelmieni sisältö yhtä eriskummallinen kuin niiden konekirjoitusasu. Myin vaivoin hankitut koulukirjani naurettavan vähäisistä summista antikvaareihin. Lainasin pieniä summia, mistä vain taisin, ja annoin vanhan isäni elättää itseäni riutuvien voimiensa laihoilla saavutuksilla.
Kesti vain muutamia viikkoja, ennenkuin minun jo täytyi peräytyä ja lähteä työhön. Siitä huolimatta en tuntenut tarvetta huumata mieltäni humalalla. En tuntenut pettymystäkään. Menestykseni oli vain viivähtänyt, siinä kaikki. Kenties tarvitsin enemmän valmistelua. Olin oppinut kylliksi kirjoista käsittääkseni, että olin vasta päässyt koskettamaan tiedon vaipan palletta. Elin yhä vielä korkeuksissa. Valveilla ollessani elin kirjain parissa, ja samaten vietin useimmat niistä tunneista, jotka minun olisi pitänyt käyttää nukkumiseen.