Mutta enpä saanutkaan. Ensimäinen San Franciscon lehdistä, jolle lähetin käsikirjoitukseni, ei vastannut koskaan kirjeeseeni, mutta piti kyllä käsikirjoituksen. Kuta kauemmin se viivytteli vastausta, sitä varmemmin uskoin tarjoukseni tulleen hyväksytyksi.
Sepä juuri onkin hullunkurista. Toiset ovat syntyneet onneen, toisille onni tyrkytetään. Mutta minä puolestani olen tullut ruoskituksi onneen, ja ruoskaa heilutti katkera välttämättömyys. Olin jo aikoja sitten lakannut ajattelemasta, että kirjailijatoimi tuottaisi minulle menestyksen. Tuota kyhäelmää laatiessani oli aikomukseni pelkästään kymmenen dollarin ansaitseminen. Sen pitemmälle ei aikomukseni ulottunut. Se summa auttaisi minua pysymään pinnalla, kunnes saisin vakinaista työtä. Jos postitoimistossa olisi tällöin joutunut paikka vapaaksi, olisin empimättä ottanut sen vastaan.
Mutta vapaata paikkaa ei ilmaantunut eikä myöskään vakinaista tointa; ja kun ei sattunut olemaan jotain tilapäistä hommaa, minä sepitin kaksikymmentä yksi tuhatta sanaa käsittävän sarjan Youth's Companion lehteen. Sen minä laadin ja kirjoitin koneella puhtaaksi yhdessä viikossa. Varmaankin viimeksi mainittu seikka oli syynä siihen, että se palautettiin.
Kesti jonkun aikaa, ennenkuin se oli suorittanut meno- ja paluumatkansa, ja sillä välin yritin taitoani lyhyitä novelleja sepittämällä. Myin yhden Overland Monthly aikakauskirjaan viidestä dollarista. Black Cat antoi minulle neljäkymmentä dollaria toisesta. Overland Monthly tarjosi minulle jokaisesta kertomuksesta seitsemän ja puoli dollaria, jotka maksettaisiin julkaistaessa. Lunastin panttilainakonttorista polkupyöräni, kelloni sekä isä vainajan sadetakin ja vuokrasin kirjoituskoneen. Maksoin myöskin velkani useille kauppiaille, jotka olivat myöntäneet minulle vähän luottoa. Muistuu mieleeni portugalilainen sekatavarakauppias, joka ei antanut laskuni koskaan kohota neljää dollaria suuremmaksi. Hopkins, eräs toinen kauppias, ei taipunut millään ehdolla siirtämään rajaa viidestä dollarista.
Ja juuri silloin sain postikonttorista kutsun saapua työhön. Tämä saattoi minut varsin tukalaan tilaan. Siellä voin ansaita säännöllisesti kuusikymmentä viisi dollaria kuussa, ja tämä summa saattoi minut ankaraan kiusaukseen. Mahdotonta oli ratkaista, miten parhaiten menettelisi. Enkä minä voi milloinkaan antaa anteeksi Oaklandin postimestarille. Noudatin kutsua ja puhuin hänelle miehen tavalla. Kerroin suorin sanoin tilanteeni. Näytti siltä, että voisin onnistua kirjailijana. Se oli varsin mahdollista, joskaan ei varmaa. Jos hän nyt suostuisi sivuuttamaan minut ja valitsemaan seuraavan miehen hyväksyttyjen luettelosta ja kutsuisi sitten minut uuden tilaisuuden ilmetessä —
Mutta hän keskeytti selitykseni sanomalla: "Te ette siis välitä tästä paikasta?"
"Välitän kyllä", minä vastustelin. "Nähkääs, jos te nyt sivuutatte minut tällä kertaa —"
"Jos te välitätte siitä, niin tietysti te otatte sen nyt vastaan", hän virkkoi kylmästi.
Kaikeksi onneksi miehen kirottu töykeys sai minut suuttumaan.
"No hyvä", minä sanoin. "Minä en ota sitä vastaan."