VIIDESKOLMATTA LUKU
Pesulaitoksen jälkeen sisareni ja lankoni auttoivat minut pääsemään Klondykeen. Silloin nämä seudut olivat juuri herättäneet ensimäisen kultakuumeen ja saaneet ihmiset hyökkäämään sinne varhain syksyllä 1897. Minä olin yhdenkolmatta vuoden vanha ja erinomaisessa terveydentilassa. Muistan, että kahdeksankolmatta mailin kantotaipaleella, joka johti Chilkootin poikitse Dyea Beachista Lake Lindermaniin, minä vedin loppupuolella vertoja indiaaneille ja voitinkin monen heistä. Viimeinen erä oli kolmen mailin pituinen. Kuljin sen edes ja takaisin neljä kertaa päivässä, ja jokaisella menomatkalla minä kuljetin sata viisikymmentä naulaa. Toisin sanoen, pahinta taipaletta minä astuin päivittäin neljäkolmatta mailia, joista kaksitoista sadan viidenkymmenen naulan kantamuksen rasittamana. Niin, olin antanut kunnianhimoisten unelmieni raueta ja liikuskelin jälleen seikkailutiellä rikkauksia etsimässä. Ja luonnollisesti tapasin taas Tuliliemen. Siellä oli jälleen reippaita miehiä, kulkureita ja seikkailijoita, jotka eivät surreet suuriakaan ruokavarain puutetta, mutta eivät suinkaan tulleet toimeen whiskyttä. Whisky kulkeutui matkassamme taivalten poikitse, sillä välin kuin jauhot jäivät koskemattomina tien varrelle virumaan.
Kaikeksi onneksi eivät minun kolme seuralaistani olleet juomareita. Sen vuoksi ryyppäsinkin vain poikkeustapauksissa, toisten seuraan jouduttuani. Omassa lääkelaatikossani oli puolituoppinen whiskyä. En edes aukaissutkaan pulloa ennen kuin kuutta kuukautta myöhemmin, yksinäisessä leiripaikassa, missä erään lääkärin oli pakko tehdä leikkaus huumausaineetta. Lääkäri ja potilas tyhjensivät pulloni kahteen mieheen ja sitten ryhdyttiin leikkaamaan.
Palattuani vuotta myöhemmin Kaliforniaan keripukista parantuakseni sain kuulla, että isä oli kuollut ja että minä olin nyt perheen pää ja ainoa elättäjä. Kun mainitsen, että olin lapioinut hiiliä eräällä laivalla Behringin mereltä aina British Columbiaan asti ja jatkanut sieltä kansimatkustajana San Franciscoon, voi lukija ymmärtää, etten tuonut Klondykesta mukanani muuta kuin keripukin.
Ajat olivat ankarat. Vaikeata oli saada minkäänlaista työtä. Ja minun oli suostuminen minkälaiseen työhön tahansa, sillä en osannut mitään ammattia. En ajatellut enää mitään loistavaa menestystä. Se aika oli jo mennyt. Minun täytyi hankkia ruokaa kahdelle vatsalle omani lisäksi ja koettaa säilyttää katto päämme päällä — niin, ja sitä paitsi ostaa talvivaatteet, sillä ainoa asuni oli peräti kesäinen laadultaan. Minun oli viipymättä saatava jotain työtä. Sen jälkeen, päästyäni vähän hengähtämään, saatoin ruveta ajattelemaan tulevaisuutta.
Karkeistyöläinen saa ensimäisenä tuta kovia aikoja, enkä minä tuntenut muuta kuin merimiehen ja pesijän ammatin. Uusien velvollisuuksieni vuoksi en rohjennut lähteä merille, pesulaitoksissa taas en onnistunut saamaan työtä. Olin ilmoittanut nimeni viiteen työnvälitystoimistoon. Ilmoitin kolmessa sanomalehdessä. Etsin käsiini harvat ystäväni, jotka mahdollisesti voisivat hankkia minulle työtä; mutta joko he eivät välittäneet asiasta tai eivät kyenneet toimittamaan mitään.
Tilanne oli epätoivoinen. Panttasin kelloni, polkupyöräni ja sadetakin, josta isä oli ollut perin ylpeä ja jonka hän oli jättänyt minulle. Se oli ainoa isänperintöni tässä maailmassa. Se oli maksanut viisitoista dollaria, ja panttilaitoksen omistaja antoi siitä kaksi dollaria. Eräänä päivänä kohtasin satamatoverin, jonka kanssa olin seurustellut varempina aikoina; hänellä oli mukanaan sanomalehtiin kääritty frakkipuku. Hän ei kyennyt tyydyttävästi selittämään, miten oli sen saanut, enkä minäkään vaatinut tiukasti selitystä. Halusin saada tuon puvun. En tietenkään käyttääkseni sitä itse. Luovutin hänelle joukon kamaa, josta minulla ei ollut mitään hyötyä, koska sitä ei voinut pantata. Hän kaupitteli tämän kaman ansaiten useita dollareita, ja minä taas jätin frakkipuvun panttilainakonttoriin viidestä dollarista. Ja sikäli kuin tiedän, se on vieläkin samaisessa konttorissa. Minä en aikonut koskaan lunastaa sitä takaisin.
Mutta työtä en vain saanut, vaikka olinkin ensiluokkaista tavaraa työmarkkinoilla. Olin kahdenkolmatta vuoden ikäinen ja painoin vaatteitta sata kuusikymmentä viisi naulaa, joista jokainen kelpasi erinomaisesti työhön; ja keripukista alkoivat viimeisetkin jäljet kadota, kun parantelin sitä pureksimalla raakoja perunoita. Koetin kaikin tavoin hankkia itselleni tointa. Pyrin taiteilijoille malliksi, mutta työttömäin joukossa oli yllin kyllin kaunisvartaloisia nuoria miehiä. Vastasin ilmoituksiin, joissa ikäloput sairastelevat tiedustelivat seuralaista. Ja olipa minusta jo tulemaisillaan ompelukone-asiamies, tosin palkaton, vain palkkiota nauttiva. Mutta köyhät eivät osta ompelukoneita tukalina aikoina, joten minun oli luovuttava siitäkin hommasta.
Ei myöskään sovi jättää mainitsematta, että moisten turhanpäiväisten toimien ohella koetin saada työtä satamajätkänä ja muuna sellaisena. Mutta talvi teki tuloaan ja kokonainen lauma työttömiä tulvi maaseudulta kaupunkeihin. Enkä minä, joka olin harhaillut huoletonna maita mantereita ja liikuskellut hengenkin maailmoissa, kuulunut sitä paitsi mihinkään ammattiyhdistykseen.
Etsiskelin satunnaista hommaa. Tein työtä yhden päivän, puoli päivää missä tahansa. Niitin nurmikkoja, tasoittelin pensasaitoja, irroitin lattiamattoja, tomutin ja kiinnitin jälleen paikoilleen. Lisäksi suoritin postinkantaja-tutkinnon ja sain parhaat arvolauseet. Mutta sillä alalla ei ollut ainoatakaan paikkaa vapaana, joten minun täytyi odottaa. Ja sillä välin kuin odotin ja hommailin jos jotain, koetin ansaita kymmenen dollaria laatimalla sanomalehteen kuvauksen eräästä matkastani, jolloin olin avoimessa veneessä kulkenut Yukonia alas tuhat yhdeksän sataa mailia yhdeksässätoista päivässä. En ollut laisinkaan selvillä sanomalehti-asioista, mutta uskoin varmasti saavani kymmenen dollaria tästä sepitelmästä.