Esimerkiksi muutaman vuoden ajan minulla oli tapana purjehtia talvisin kuusi, kahdeksan viikkoa San Franciscon lahdella. Tukevassa purjeveneessäni Hyrskeessä oli mukava kajuutta ja hiiliuuni. Keittohommista piti huolta muuan korealaispoika, ja tavallisesti otin mukaan ystävän tai pari jakamaan kanssani retken riemuja. Matkassa oli myöskin kirjoituskoneeni, ja minä naputin sillä tuhat sanaa päivässä. Sillä kertaa, jota tässä erikoisesti ajattelen, olivat mukana Cloudesley ja Toddy. Se oli Toddyn ensi matka. Varemmilla retkillä Cloudesley oli tyytynyt juomaan olutta; olin siis pitänyt aluksessa olutvarastoa ja juonut tätä ainetta hänen kerallaan.
Mutta tällä kertaa oli tilanne aivan toisellainen. Toddy oli pilkkanimi, koska tämä henkilö oli aivan pirullisen taitava sekoittamaan toteja. Nyt minä otin mukaan whiskyä — muutamia litroja. Se oli turmioksi. Minä hankin lisää monta monituista litraa, sillä Cloudesley ja minä totuimme juomaan suurin lasillisin kuumaa totia, joka todellakin maistui ihanalta ja vaikutti kuvaamattoman "terästävästi".
Minä pidin noista ryypyistä. Rupesin oikein odottelemaan, milloin olisi aika sekoittaa niitä. Me joimme niitä säännöllisesti, yhden ennen aamiaista, toisen ennen päivällistä, taasen ennen illallista ja viimeisen ennen maatapanoa. Juovuksiin emme joutuneet milloinkaan. Mutta tahdon tunnustaa, että neljä kertaa päivässä me olimme peräti iloisella tuulella. Ja kun Toddyn oli pakko palata San Franciscoon kesken retkeä, pidimme Cloudesley ja minä huolta siitä, että korealaispoika sekoitti meille säännöllisesti tuutingit tarkan reseptin mukaan.
Mutta näin tapahtui vain aluksella. Palattuani maihin, kotiin, en ottanut koskaan aamutuikkua, en myöskään varannut itselleni "yömyssyä". Enkä ole sen koommin nauttinut kuumia tuutinkeja, vaikka siitä on jo kulunut useita vuosia. Mutta pääasia on se, että pidin niistä. Oli aivan ihmeellistä, kuinka hilpeän tuulen ne saivat aikaan. Vaatimattomalla, salakähmäisellä tavallaan ne vaikuttivat voimakkaasti Tuliliemen hyväksi. Ne olivat ikäänkuin esituntua jostakin, minkä oli määrä kasvaa jokapäiväiseksi ja tuhoisaksi tarpeeksi. Mutta minä en sitä tietänyt, en uneksinutkaan — minä, joka olin elänyt niin monta vuotta Tuliliemen seurassa ja nauranut ylimielisesti, kun hän oli turhaan koettanut saada minua valtaansa.
KOLMASKYMMENES LUKU
Alkaessani parantua pitkällisestä taudistani tämä ilmeni osaksi siten, että minua rupesivat huvittamaan vähäpätöiset seikat, jotka eivät olleet missään yhteydessä kirjain ja problemien kanssa; minua huvitti urheilla, leikkiä uima-altaassa, lennätellä leijoja, kisailla ratsuilla, ratkaista mekaanisia arvoituksia. Tämä sai minut väsymään kaupunkielämään. Eräässä maatalossa Kuulaaksossa minä löysin paratiisini. Muutin kokonaan pois kaupungista. Sinne ei minua houkutellut muu kuin musiikki, teatteri ja turkkilaiset kylvyt.
Ja kaikki menestyi minulta. Tein uutterasti työtä, urheilin uutterasti ja tunsin itseni varsin onnelliseksi. Lueskelin enemmän kaunokirjallisuutta ja vähemmän tietokirjallisuutta. En tutkinut kymmenettäkään osaa siitä, mitä varemmin olin tehnyt. Tunsin yhä vielä mielenkiintoa olemassaolon perusproblemeihin, mutta se oli peräti varovaista mielenkiintoa; sillä olinhan polttanut sormeni, kun olin tarttunut Totuuden verhoon ja riistänyt sen hänen yltään. Tässä suhteessani oli kyllä vähän valheellisuutta ja tekopyhyyttä. Mutta nämä johtuivat siitä, että halusin elää. Tekeydyin ehdoin tahdoin sokeaksi kaikelle sellaiselle, mikä tuntui biologisten tosiseikkain raakamaiselta selvittelyltä. Koetinhan oikeastaan vain päästä vapaaksi huonosta tavasta, luopua kehnosta mielentilasta. Toistan vieläkin, että tunsin itseni varsin onnelliseksi. Ja minä lisään, että arvostellessani elämääni kylmän harkitsevasti tämä aikakausi oli kaikista onnellisin.
Mutta mikäli voin nähdä, läheni säälimättömänä se aika, jolloin minun oli maksettava niistä parista vuosikymmenestä, mitkä olin maleksinut Tuliliemen seurassa. Toisinaan saapui maatalooni vieraita, jotka viipyivät siellä muutamia päiviä. Jotkut eivät käyttäneet väkijuomia. Mutta sellaisista, jotka niitä käyttivät, oli peräti tukalaa oleskella maalla aivan kuivin suin. En voinut loukata vieraanvaraisuus-tunnettani pakottamalla heitä moiseen kieltäymykseen. Hankin kotiini varaston … vieraitteni tähden.
En ollut koskaan innostunut cocktaileihin siinä määrin, että olisin oppinut itse sekoittamaan niitä. Sain sen vuoksi erään Oaklandin kapakoitsijoista laatimaan niitä oikein kosolta ja lähettämään pullot minulle. Kun ei ollut vieraita, en juonut. Mutta aloin huomata, että päätettyäni aamutyöni minusta tuntui hauskalta, jos sattui olemaan vieras saapuvilla, koska silloin voin juoda hänen kerallaan cocktailin.
Olin niin vapaa alkoholista, että yksi ainoa cocktail tuntui terästävän. Yksi ainoa lasillinen sai mielen lämpenemään ja nauruhermot kiihtymään muutamiksi minuuteiksi, ennenkuin oli istuuduttava pöytään ja aloitettava miellyttävä syömispuuha. Toisaalta oli vatsani niin kestävä, vastustuskykyni niin suuri, että tuo yksi cocktail tuntui vain vähäiseltä välkähdykseltä, heikolta naurunhyrähdykseltä. Eräänä päivänä muuan ystävä ehdotti julkeasti toista cocktailia. Tyhjensin hänen kerallaan toisenkin lasin. Lämmön tunne kesti melkoista kauemmin, nauru muodostui syvemmäksi ja kaikuvammaksi. Sellaiset kokemukset eivät hevillä haihdu mielestä. Toisinaan tulen melkein ajatelleeksi, että ryhdyin toden teolla juomaan juuri siitä syystä, että tunsin itseni niin perin onnelliseksi.