Se oli jotensakin seuraavan laista. Fysiologisesti, maun ja vatsan kannalta otettuna, alkoholi tuntui yhä vielä vastenmieliseltä, kuten aina ennenkin. Se ei maistunut paremmalta kuin olut viisivuotiaasta tai karvas punaviini seitsenvuotiaasta. Ollessani yksin, kirjoittaessani tai lueskellessani, en tuntenut mitään tarvetta. Mutta — minusta alkoi tulla vanha tai viisas — tai sekä vanha että viisas — tai ehkä vaihtoehtoisesti voimme sanoa: ukkomainen. Seuraelämässä toisten lausumat seikat miellyttivät tai kiihottivat minua vähemmän kuin ennen. Varemmin naurunarvoisilta tuntuneet sukkeluudet ja typeryydet eivät maistuneet enää miltään; ja oli oikein kiusallista kuunnella naisten ikäviä ja jonninjoutavia puheita ja mitättömien, pintapuolisten miesten mahtipontisia, pöyhkeitä lausuntoja. Tällaisen rangaistuksen saa siitä, että lukee liian paljon kirjoja tai on itse narri. Minun kohdaltani on samantekevää, kumpaan vikaan tein itseni syypääksi. Vika sellaisenaan oli eittämätön tosiasia. Minulta alkoi häipyä ihmisten keskinäisen seurustelun synnyttämä elämä ja valo ja välke.
Olin kavunnut liian korkealle tähtien pariin, tai kenties olin nukkunut liian syvään. Kuitenkaan en ollut hysteerinen tai millään tavalla liikoja haaveileva. Valtimoni tykki normaalisesti. Sydämeni herätti oivallisuudellaan ihmetystä henkivakuutuslääkäreissä. Keuhkoni saivat yllä mainitut herrat aivan haltioitumaan. Kirjoitin tuhat sanaa jok'ikinen päivä. Suoritin äärimmäisen tarkasti kaikki asiat, mitkä elämä toimitti minun osalleni. Urheilin iloisena ja innokkaana. Nukuin öisin rintalapsen lailla. Mutta —
Niin pian kuin jouduin toisten seuraan, vaivuin alakuloisuuden valtaan ja tunsin tarvetta vuodattaa henkisesti kyyneliä. En voinut nauraa toisten kera, en hymyillä pöyhkeiksi aaseiksi arvostelemieni miesten juhlallisille sanoille; en myöskään voinut naureskella tai rupatella entiseen kevyeen tapaani typeräin pintapuolisten naisten kanssa, jotka tuhman ja pehmeän kuorensa alla olivat yhtä alkuperäisiä, suorasukaisia ja murhaavia biologista tehtäväänsä täyttäessään kuin naarasapinat, ennenkuin ne riisuivat yltään karvaisen kuorensa ja korvasivat sen toisten eläinten turkeilla.
Enkä minä ollut pessimistikään. Vakuutan valallani, etten ollut pessimisti. Olin vain peräti ikävystynyt. Olin nähnyt saman näytelmän liian usein, kuullut liian usein samat laulut ja samat kokkapuheet. Tiesin liian paljon teatterin pilettimyymälän asioista. Tunsin näyttämön takaisen koneiston pyörät niin hyvin, ettei lavalla pöyhisteleväin nauru eikä laulu saattanut tukahuttaa hammaspyöräin kitinää.
Ei ole ensinkään viisasta pistäytyä näyttämön taakse ja nähdä enkeliäänisen tenoorin pieksevän vaimoaan. Minä olin käynyt takapuolella, ja nyt sain maksaa siitä hyvästä. Tai sitten olin itse narri. Tässä tapauksessa on minun asemani samantekevä. Tärkeätä on vain tilanne itsessään, ja tämä oli nyt sellainen, että toisten parissa seurusteleminen alkoi käydä minulle tuskalliseksi ja tukalaksi. Toiselta puolen on kuitenkin myönnettävä, että joskus, perin harvoin, tapasin harvinaisia sieluja tai itseni kaltaisia narreja, joiden kera saatoin viettää suuremmoisia hetkiä tähtien parissa tai narrien paratiisissa. Olin nainut harvinaisen sielun tai narrin, joka ei koskaan ikävystyttänyt minua ja pysyi aina uusien yllätyksien sekä loppumattoman ilon lähteenä. Mutta en saattanut viettää joka hetkeä yksinomaan hänen seurassaan. Eikä olisi ollut kohtuullista eikä viisastakaan pakottaa häntä viettämään joka hetkeään minun seurassani. Sitä paitsi olin kirjoittanut sarjan onnistuneita teoksia, ja yhteiskunta vaatii miestä, joka sepittää kirjoja, uhraamaan osan lepohetkistään sen hyväksi. Ja vaatiihan muuten jokainen normaalinen ihminen muutamia hetkiä kanssaihmiseltään.
Ja nyt me alamme jo lähetä itse pääasiaa. Kuinka saattoi kestää seurustelua, kun sen loisto oli häipynyt. Tuliliemi! Tuo alati malttavainen oli odottanut neljänneksen vuosisataa, että ojentaisin käteni häntä tarviten. Hänen tuhannet temppunsa olivat jääneet tuloksettomiksi mainion terveyteni ja hyvän onneni tähden, mutta hänellä oli varastossaan uusia temppuja. Huomasin, että pari cocktailia virkisti minua, niin että saatoin esiintyä narrina narrien joukossa. Cocktail tai useampikin ennen päivällisiä nautittuna antoi minulle kyvyn nauraa sydämeni pohjasta seikoille, jotka olivat kauan sitten lakanneet olemasta naurettavia. Cocktail oli tutkain, kannus, potku kiusaantuneelle ja kyllästyneelle mielelleni. Se elvytti naurun ja laulun ja loi väriä omaan mielikuvitukseeni, niin että saatoin nauraa ja laulaa ja jutella typeryyksiä eloisimpien kanssa tai lausua lämmöllä ja innokkaana joutavuuksia tyydyttääkseni mahtipontisia poroporvareita, jotka eivät osanneet muulla tavalla puhuakaan.
Ilman cocktailia minä pysyin peräti huonona seuramiehenä, sellaisen saatuani muutuin varsin onnistuneeksi seuranpitäjäksi. Saavutin siten valheellisen hilpeyden, myrkytin itseni iloiseksi. Ja tämä alkoi niin huomaamattomasti, etten minä, Tuliliemen vanha tuttava, edes aavistanutkaan, mille tielle olin joutunut. Aloin huutaa soittoa ja viiniä; pian oli vuoroni huutaa hurjempaa soittoa ja enemmän viiniä.
Näihin aikoihin rupesin huomaamaan odottavani jännityksellä päivällisryyppyä. Minä kaipasin sitä ja tein tämän tietoisesti. Muistan, että toimiessani sotakirjeenvaihtajana kaukaisessa idässä jokin mahti veti minua vastustamattomasti erääseen taloon. Paitsi sitä että aina noudatin päivälliskutsuja, minä pistäysin siellä melkein joka iltapäivä. Talon emäntä oli hurmaava nainen, mutta hänen tähtensä en suinkaan oleskellut niin useasti hänen kattonsa alla. Asian laita oli näet sellainen, että hän laati kaikkein parhaita cocktaileja koko tuossa suuressa kaupungissa, missä juomien sekoittaminen oli muukalaisen väestön keskuudessa kehittynyt todelliseksi taiteeksi. Sellaisia cocktaileja ei voinut saada yhdessäkään klubissa, hotellissa tai yksityistalossa. Hänen sekoituksensa olivat nerokkaasti sommiteltuja, ne olivat mestariteoksia. Limakalvolle ne eivät tuntuneet laisinkaan vastenmielisiltä, ja ne sisälsivät runsaimmin "väkeä".
Mutta minä halusin hänen ryyppyjänsä vain seuraelämän vuoksi, terästääkseni itseni seurustelutuulelle. Kun ratsastin tuosta kaupungista satoja maileja riisivainioiden ja vuorien poikki, kun vietin kuukausimääriä leirielämää ja seurasin voitollisia japanilaisia Mandshuriaan, en juonut. Kuormahevosteni kantamuksissa oli aina useita whiskypulloja. Mutta en avannut ainuttakaan pulloa, en tyhjentänyt ainoatakaan lasia yksikseni, eikä minua edes haluttanutkaan nauttia väkijuomia. Jos valkoihoinen sattui pistäytymään telttaani, silloin avasin pullon ja me joimme miesten tapaan, aivan samoin kuin hän olisi avannut pullon ja tarjonnut minulle, jos olisin vieraillut hänen luonaan. Minä kuljetin tuota whiskyä mukanani seuraelämän vuoksi, ja senpä tähden tilitin siitä sanomalehteä, jonka palveluksessa työskentelin.
Vain taaksepäin katsellessani saatan huomata haluni melkein huomaamattomasti kasvaneen. Siitä ilmeni vähäisiä viittauksia, joihin en kiinnittänyt huomiota, pieniä välkähdyksiä, joita en nähnyt, pikku tapahtumia, joiden merkitystä en tajunnut.