Tämä pitkällinen pessimismi-sairaus on siksi tuttu useimmille meistä, ettei sitä kannata tässä tarkemmin kuvata. Tahdon vain tehostaa, että olin peräti kurjassa tilassa. Ajattelin jo itsemurhaa yhtä kylmäverisesti kuin konsanaan kreikkalainen filosofi. Minua suretti se, että niin moni ihminen oli toimeentuloonsa nähden minusta riippuvainen, joten en voinut erota elämästä. Mutta tämä oli pelkkää moraalisuutta. Todellisuudessa minut pelasti ainoa säilynyt harhaluulo — KANSA.
Se, minkä vuoksi olin taistellut ja öisin lamppuani polttanut, oli osoittautunut pettymykseksi. Menestys — sitä minä halveksin. Maailman tunnustus — se oli pelkkää tuhkaa. Seuraelämä, miehet ja naiset, jotka kohosivat satamakorttelien ja kanssien loan ja lian yläpuolelle — heidän tympäisevä henkinen keskinkertaisuutensa minua hämmästytti. Naisen rakkaus — se oli samaa maata kuin kaikki muukin. Raha — minä saatoin nukkua vain yhdessä vuoteessa kerrallaan, ja mitä merkitystä oli sillä, että kannatti päivässä ostaa sata pihviä, kun saatoin syödä vain yhden? Taide, kulttuuri — biologian järkkymättömien tosiasiain rinnalla moiset seikat olivat naurettavia, niiden tulkitsijat sitäkin naurettavampia.
Yllä olevasta käynee selville, kuinka surkean sairas todellakin olin. Minä olin syntynyt taistelemaan. Se, minkä puolesta olin taistellut, ei ollut osoittautunut taistelun arvoiseksi. Jäljellä oli KANSA. Oma taisteluni oli päättynyt, mutta jäljellä oli vielä jotain, minkä puolesta kannatti taistella — KANSA.
Sillä välin kuin keksin tämän viimeisen siteen, joka kiinnitti minut elämään, ja äärimmäisessä hädässä, synkän alakuloisuuden valtaamana vaelsin varjojen laaksossa, pysyivät korvani kuuroina Tuliliemelle. Tietoisuudessani ei kuulunut heikoimpana kuiskauksenakaan vakuutusta, että Tuliliemi tuottaisi huojennusta, että hän kykenisi valehtelemaan minuun elämänrohkeutta. Vain yksi keino väikkyi ylimpänä ajatuksissani — revolveri, murskaavan luodin tuottama ikuinen pimeys. Talossa oli yllin kyllin whiskyä — vieraiden varalta. Minä en siihen kajonnutkaan. Aloin pelätä revolveriani — pelätä sinä aikana, jolloin KANSAN loistava, leimahteleva näky rupesi muodostumaan selväksi mielessäni ja tahdossani. Niin voimakkaana oli minut vallannut halu kuolla, että pelkäsin tekeväni itsemurhan nukkuessani ja minun oli pakko luovuttaa revolveri toisille, joiden piti kätkeä se sellaiseen paikkaan, mistä ei tiedottomana etsivä käteni sitä tavoittaisi.
Mutta KANSA pelasti minut. KANSA minut kahlehti elämään. Minua varten oli vielä jäljellä yksi taistelu, ja tässä oli asia jonka puolesta kannatti taistella. Heitin kaiken varovaisuuden tuulen teille, syöksyin entistä hurjemmalla innolla kamppailuun sosialismin puolesta, nauroin toimittajille ja kustantajille, jotka varoittivat minua ja hankkivat minulle sata pihvipaistia päivässä, ja välitin viis' siitä, kenen tunteita loukkasin ja kuinka törkeästi loukkasin. Kuten "tasaisesti punnitsevat radikaalit" tähän aikaan väittivät, minun pyrkimykseni olivat niin kiihkeitä, niin epävarmoja ja järjettömiä, niin äärimmäisen vallankumouksellisia, että hidastin sosialismin kehitystä Yhdysvalloissa viiden vuoden verran. Ohi mennen haluan tässä huomauttaa, että lujasti uskon jouduttaneeni sosialismin kehitystä Yhdysvalloissa ainakin viiden minuutin verran.
KANSA minut auttoi suoriutumaan pitkällisestä taudistani, Tuliliemellä ei ole siinä suhteessa mitään ansiota. Ja kun sitten aloin toipua, saapui naisen rakkaus tehden parantumisen täydelliseksi ja uinuttaen pessimismini uneen pitkiksi ajoiksi, kunnes Tuliliemi herätti sen jälleen toimintaan. Mutta sillä välin tavoittelin Totuutta vähemmän häikäilemättömästi, varoen riistämästä siltä viimeistä huntua silloinkin, kuin olin jo käsin tarttunut siihen. Minua ei enää haluttanut nähdä Totuutta alastomana. Kieltäydyin katselemasta toista kertaa, minkä olin kerran nähnyt. Ja muiston siitä, mitä tällöin olin nähnyt, hävitin päättäväisesti mielestäni.
Ja minä tunsin itseni perin onnelliseksi. Elämä muodostui minulle suopeaksi. Nautin pienistäkin asioista. Suuria asioita en halunnut ottaa ylen vakavalta kannalta. Yhä vielä lueskelin kirjoja, mutta en enää yhtä kiihkeästi kuin ennen. Luen yhä vieläkin kirjoja, mutta en saata koskaan enää lukea niitä nuorekkaan intohimon loistavassa säteilyssä, kuten muinoin kuunnellessani oudon maailman kutsua, joka kuiskaten kehotti minua pyrkimään salaisuuden perille, elämän tuolle puolen ja tähtien taakse.
Tässä luvussa olen erikoisesti tahtonut tehostaa sitä, että siitä pitkällisestä taudista, joka aikanaan valtaa useimmat meistä, minä puolestani suoriuduin pyytämättä apua Tuliliemeltä. Lempi, sosialismi, KANSA — nuo ihmismielen terveelliset keksinnöt — ne minut paransivat ja pelastivat. Jos milloinkaan on ollut ihmistä, joka ei ole syntymästään saanut taipumusta väkijuomiin, niin minä uskon olevani sellainen ihminen. Ja kuitenkin … no niin, kertokoot seuraavat luvut tarinansa, sillä niistä käy ilmi, kuinka minä sain maksaa siitä, että olin varemmat viisikolmatta vuotta ollut tekemisissä kaikkialla tavattavan Tuliliemen kanssa.
YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU
Pitkällisen tautini jälkeen minä join edelleen seuran vuoksi. Join toisten juodessa ja heidän parissaan liikkuessani. Mutta huomaamatta alkoholin tarve alkoi saada minussa selvän muodon ja kasvaa. Se ei ollut ruumiillista tarvetta. Minä harjoitin nyrkkeilyä, kävin uimassa, purjehdin, ratsastin, vietin kuvaamattoman terveellistä ulkoilma-elämää ja sain henkivakuutuslääkäriltä mitä loistavimmat todistukset. Kun nyt myöhemmin mietin asiaa, havaitsen, että alkuvaiheeltaan tämä alkoholin tarve oli henkistä tarvetta, hermojen, mielialan aiheuttamaa tarvetta. Miten voisinkaan sen tyydyttävästi selittää?