Käsitin varsin hyvin tämän asian vakavuuden. Laadin uusia sääntöjä. Aioin päättäväisesti pidättyä juomasta, kunnes olin suorittanut työni. Mutta nyt nousi eteen uusi ja peräti pirullinen este. Työ ei taipunut valmistumaan ilman ryyppyä. Sitä ei yksinkertaisesti käynyt tekeminen. Minun täytyi juoda saadakseni sen valmiiksi. Nyt aloin kamppailla. Minussa oli lopultakin herännyt himo, ja se piti minua vallassaan. Saatoin istua pöytäni ääressä leikiten kynällä ja paperilla, mutta sanat eivät ottaneet virratakseen. Aivoni eivät voineet luoda oikeita ajatuksia, koska niitä vaivasi herkeämättä se ajatus, että huoneen toisella puolen odotti Tuliliemi pullokaapissa. Kun epätoivoisena otin ryypyn, vapautuivat aivoni heti ja alkoivat purkaa esiin sanoja.
Kaupunkikodissani Oaklandissa tyhjensin väkijuomavarastoni ja kieltäysin itsepintaisesti ostamasta uutta tavaraa. Se ei hyödyttänyt ensinkään, koska onnettomuudeksi oli vielä jäljellä kori olutta. Turhaan koetin kirjoittaa. Olut on varsin vaivainen väkijuomani sijake; mutta en voinut ajatella muuta kuin tuota olutta, joka odotti niin helposti saatavana. Vasta sitten, kuin olin tyhjentänyt tuopillisen, alkoivat sanat herua esiin, ja tavallinen tuhatluku valmistui lukuisien tuoppien avulla. Pahinta oli se, että olut tuotti minulle ankaraa sydämenpolttoa. Mutta tästä epäkohdasta huolimatta tyhjensin pian koko korillisen.
Nyt oli varasto loppunut. En uusinut sitä. Oikein sankarillisesti ponnistaen pakotin itseni kirjoittamaan päivittäisen tuhatluvun Tuliliemen kannusta käyttämättä. Mutta kaiken aikaa tunsin selvästi, kuinka hartaasti himosin ryyppyä, ja niin pian kuin aamutyö oli suoritettu, minä riensin ulos kaupungille ensimäistä ryyppyäni hankkimaan. Armollinen taivas! — jos Tuliliemi voi saada niin perinpohjaisesti valtoihinsa minut, joka en ollut alkoholisti, kuinka äärettömästi inahtaakaan kärsiä oikea alkoholisti taistellessaan kemiansa elimistöllisiä vaatimuksia vastaan, sillä välin kuin hänen lähimmäisensä tuntevat vain pintapuolista myötätuntoa, ymmärtävät vieläkin vähemmän ja halveksivat ja pilkkaavat häntä!
VIIDESNELJÄTTÄ LUKU
Mutta rahti oli maksettava. Tuliliemi alkoi periä sitä, eikä hän velkonut niin paljoa ruumiilta kuin hengeltä. Tuo vanha pitkällinen tauti, joka oli ollut pelkästään henkistä laatua, rupesi jälleen vaivaamaan minua. Vanhat peikot, jotka olivat pysyneet kauan piilossa, nostivat taasen päätään. Mutta ne olivat toisenlaisia, kamalampia peikkoja. Vanhat peikot, alkuperältään älyllistä laatua, oli kukistanut terve ja normaalinen logiikka. Mutta nyt ne nostatti esiin Tuliliemen Valkoinen Logiikka, eikä Tuliliemi päästä koskaan nostamiaan peikkoja lepäämään. Parantaakseen pessimismin taudin, jonka juominen on aiheuttanut, ihmisen täytyy juoda edelleen tavoitellen sitä huumausainetta, jonka Tuliliemi on luvannut, mutta jota hän ei milloinkaan anna.
Kuinka voisin selittää tämän Valkoisen Logiikan niille, jotka eivät ole koskaan kokeneet sitä? Kenties on parasta ensinnä todeta, kuinka mahdoton sellainen kuvaus on. Ajatelkaapa esimerkiksi Hashish-maata, tuota aikaan ja tilaan nähden rajatonta maata. Olen tehnyt menneinä vuosina kaksi ikimuistoista retkeä tuohon etäiseen maahan. Siellä kokemani seikkailut ovat tarkimpia yksityiskohtiaan myöten syöpyneet aivoihini. Ja kuitenkin olen turhaan koettanut loppumattomin sanoin kuvata edes vähäisintä erikoisvaihetta henkilöille, jotka eivät ole siellä käyneet.
Minä käytän kaikkia vertauskuvien liiennyksiä ja kerron, mitä loppumattomia vuosisatoja ja käsittämättömän tuskan ja kauhun syövereitä saattaa mahtua pianolla nopeasti soitetun polskan sävelten jokaiseen väliasteeseen. Puhun kokonaisen tunnin ajan, selitellen laajasti tuota yhtä Hashish-maan vaihetta, enkä loppuun päästyäni ole kertonut heille mitään. Ja kun en kykene kertomaan heille tätä yhtä ainoata kaikista loppumattomista kauheista ja ihmeellisistä asioista, tiedän hyvin, etten ole voinut antaa heille vähäisintäkään käsitystä Hashih-maasta.
Mutta kun joudun puheisiin sellaisen kanssa, joka on itse käynyt noissa omituisissa seuduissa, niin saavutan heti ymmärtämystä. Yksi sanontatapa, yksi sanakin herättää viipymättä hänen mielessään kuvan siitä, mitä tuntikausien selitykset eivät voineet valaista kokemattomalle. Sama on laita Tuliliemen valtakunnan, missä Valkoinen Logiikka vallitsee. Niistä, jotka eivät ole siellä käyneet, tuntuvat matkustajan kuvaukset aina käsittämättömiltä ja fantastisilta. Minä en voikaan tehdä muuta kuin pyytää kokemattomia uskomaan, mitä nyt aion kertoa.
Sillä alkoholissa piileskelee turmiollisia totuuden ounastuksia. Maailmassa tuntuu olevan totuutta erilaisia muotoja. Eräät lajit totuutta ovat paikkansapitävämpiä kuin toiset. Eräänlaiset totuudet ovat valhetta, ja juuri nämä lajit ovat käyttöarvoltaan tärkeimpiä sille elämälle, joka haluaa todellakin elää. Sinä, kokematon lukija, näet nyt heti, kuinka mielipuolinen ja herjaavainen on se maailma, jota minä koetan sinulle kuvata Tuliliemen heimon kielellä. Sitä kieltä ei käytä sinun heimosi; sen kaikki jäsenet karttavat tarkoin teitä, jotka johtavat kuolemaan, ja vaeltavat vain niitä teitä, jotka johtavat elämään. Sillä teitä on monenlaisia, ja totuutta on monta eri lajia. Mutta ole kärsivällinen. Lopulta sinä kenties saatat kaiken sen kautta, mikä tuntuu vain sanoiksi puetulta valitukselta, erottaa kaukaisina siinteinä toisia maita ja heimoja.
Alkoholi ilmaisee totuuden, mutta sen totuus ei ole normaalista laatua. Mikä on normaalista, on terveellistä. Mikä on terveellistä, se viittaa elämää kohti. Normaalinen totuus on erikoista ja alempaa laatua totuutta. Ajatellaanpa esimerkiksi kuormahevosta. Kautta kaikkein tukaluuksiensa, elämän alusta loppuun asti, sen täytyy kuitenkin jotenkuten, käsittämättömän hämärällä tavalla, uskoa että elämä on hyvää, että valjaissa raataminen on hyvää, että kuolema on kauhistava jättiläinen, kuinka sokean-vaistomaisesti se tämän käsittäneekin, että elämä on elämisen arvoista. Ja se uskoo itsepintaisesti, ettei sitä lopulta voimien riutuessa piestä ja kolhita ja pakoteta ponnistelemaan yli nyrjähtyneen ja pattisen kykynsä, että vanhuuskin saattaa olla kunniakas ja arvokas, vaikka sen saakin viettää laihana variksenpelättinä kulkukauppiaan kärryjen edessä, kompastellen askeleen joka läimähdykseltä, kompastellen turtuvana edelleen halki armottoman orjuuskauden ja verkkaisen tuhoutumisen kohti loppua — jolloin sen osat (hieno liha, punertavat ja joustavat luut, mehut ja kaikki, mikä sen muodosti) jaetaan kanatarhan, nahka-, liima- ja luujauhotehtaiden kesken. Kompastuvan loppunsa viimeiseen kompastukseen asti tämän kuormahevosen täytyy totella juuri tuon vähempiarvoisen totuuden määräyksiä, joka on elämän totuutta ja tekee elämän siedettäväksi.