Tämä kuormahevonen on elämän sokaisema ja tunteiltaan tyrmistynyt, kuten kaikki muutkin hevoset ja kaikki muut eläimet, ihminen niiden joukkoon luettuna. Se tahtoo elää mistä hinnasta hyvänsä. Elämä on mieluisaa peliä, vaikkakin se tuottaisi kauttaaltaan tuskaa ja vaikka kaikkinainen elämä lopulta joutuu siinä leikissä tappiolle. Tämä on sitä lajia totuutta, mikä on voimassa, ei maailmankaikkeudelle, vaan siinä eläville olioille, jos he saattavat kestää lyhyen hetken, ennenkuin katoavat. Tämän laatuinen totuus, olkoon kuinka erehdyttävää tahansa, on kuitenkin tervettä ja normaalista totuutta, järkevää totuutta, johon elämän on uskottava voidakseen elää.

Kaikista luontokappaleista on ihminen yksinään saanut hirvittävän etuoikeuden käyttää järkeään. Ihminen kykenee aivojensa avulla tunkeutua asiain päihdyttävän ulkokuoren lävitse ja tarkastella maailmankaikkeutta, joka osoittautuu kylmän välinpitämättömäksi häntä ja hänen unelmiaan kohtaan. Tämän hän voi tehdä, mutta hänen ei ole hyvä tehdä sitä. Voidakseen elää ja elää runsain mitoin, tuntea elämän kannustavan, tuntea elävänsä (toisin sanoen: olla mikä on) ihmisen on hyvä olla elämän sokaisema ja tunteiltaan turtunut. Mikä on hyvää, se on totta. Ja tämä on sitä lajia totuutta, joskin vähemmänarvoista, joka ihmisen on tunnettava ja käytettävä tekojensa mittanuorana, vääjäämättömästi uskoen, että se on ehdotonta totuutta ja ettei koko maailmankaikkeudessa voikaan olla muunlaista totuutta. Ihmisen on parasta hyväksyä nimellisarvosta kaikki hengen kavallukset ja lihan paulat ja tunteellisuuskyvyn usvien kautta tavoitella intohimon houkutuksia ja valheita. Parasta on, ettei hän saa nähdä varjoja eikä turhuuksia eikä kauhistu halujaan eikä saaliinhimoaan.

Ja kaiken tämän ihminen tekeekin. Lukemattomat ihmiset ovat vilahdukselta nähneet tuon toisen ja oikeamman lajin totuutta ja kavahtaneet sitä. Lukemattomat ihmiset ovat poteneet tuota pitkällistä tautia ja jääneet eloon kertoakseen siitä ja ehdoin tahdoin unohtaakseen sen elämänsä loppuun asti. He jäivät, eloon. He käsittivät elämän, sillä elämä on sitä, mitä he itse olivat. He tekivät oikein.

Ja nyt saapuu Tuliliemi ja lahjoittaa kirouksensa mielikuvitusrikkaalle ihmiselle, joka kuohuu elämää ja haluaa elää. Tuliliemi lähettää Valkoisen Logiikkansa, totuuden takaisen totuuden kiihkeän viestintuojan, elämän vastakohdan, julman ja kalpean kuin tähtien välinen avaruus, eloa sykkimättömän ja jäätyneen kuin absoluuttinen nolla-aste, säihkyen kumoamattoman logiikan ja unohtumattoman todellisuuden pakkaskuuraa. Tuliliemi ei tahdo sallia uneksijan uneksia, elävän elää. Hän tuhoo syntymän ja kuoleman ja hajoittaa olemassaolon paradoksin usvaksi, kunnes hänen uhrinsa huutaa ääneen: "Meidän elämämme on petosta, kuolemamme musta kuilu!" Ja niin kauhistavan tuttavuuden uhri siirtää jalkansa kuoleman polulle.

KUUDESNELJÄTTÄ LUKU

Palaan takaisin omakohtaisiin kokemuksiin sekä siihen vaikutukseen, mikä Tuliliemen Valkoisella Logiikalla menneinä päivinä oli minuun itseeni nähden. Ihanassa maatalossani Kuulaaksossa minä vaellan aivot monen kuukauden alkoholin kastamina ja tuntien kosmillista alakuloisuutta, joka on aina ollut ihmisen perintöosuuksia. Turhaan tiedustelen itseltäni, miksi olen alakuloinen. Yöni vietän lämpimässä. Kattoni ei vuoda. Minulla on ruokaa riittävästi tyydyttämään kaikki ruokahalun oikut. Voin nauttia kaikista mukavuuksista, mitä luontokappaleille on tarjona. Ruumiini ei tunne mitään tuskaa eikä kipua. Oiva vanha lihakone toimii nyt tasaisesti. Aivoja ja lihaksia ei ole rasitettu liiaksi. Minulla on maata, rahaa, valtaa, maailman tunnustusta, olen tietoinen siitä, että ansaitsen hyvän palkan toisia palvelemalla; minulla on puoliso, jota rakastan, lapsia, jotka ovat omaa rakasta lihaani. Olen tehnyt ja teen edelleenkin, mitä kelpo kansalaisen tulee tehdä. Olen rakentanut taloja, useita taloja, ja viljellyt monta sataa auranalaa. Ja enkö ole lisäksi istuttanut satoja tuhansia puitakin? Kaikkialta, jokaisesta akkunastani saatan katsella noita omin käsin istuttamiani puita, jotka kohoavat ripeän suorina ja pyrkivät kohti aurinkoa.

Elämäni on todellakin muodostunut peräti mieluisaksi. Miljoonasta ihmisestä ei ole satakaan onnistunut niin hyvin kuin minä. Mutta kaikesta tästä suuresta onnesta huolimatta olen alakuloinen. Olen alakuloinen siitä syystä, että Tuliliemi asustaa luonani. Ja hän oleksii seurassani siitä syystä, että olen syntynyt aikana, jota vastaisuudessa nimitetään järkevän sivistyksen entiseksi pimeäksi aikakaudeksi. Tuliliemi on luonani sen vuoksi, että kaikkina nuoruuteni tietämättöminä päivinä Tuliliemi oli kaikkialla tavattavissa, kutsuen minua joka kulmassa ja jokaisella kadulla. Valesivistys, johon minä olen syntynyt, salli kaikkialla lain suojaamia myymälöitä sielunmyrkyn anniskelemiseksi. Elämän järjestelmä oli siten järjestetty, että minut (ja miljoonat minun kaltaiseni) viekoiteltiin ja kiskottiin ja ajettiin myrkkymyymälöihin.

Seuratkaa minua kautta yhden niistä summattomista alakuloisuuden mielialoista, joihin Tuliliemi ihmisen syöksee. Ratsastan ihanalla maatilallani. Allani on kaunis hevonen. Ilma on suloista kuin viini. Parillakymmenellä kummulla hohtavat rypäleet punaisina syksyn liekeistä. Sonoma-vuorten ylitse hiipii pieninä siekaleina merisumua. Iltapäivän aurinko hiipuu uneliaalla taivaalla. Minulla on kaikkea, mikä saattaa minut iloitsemaan siitä, että elän. Olen täynnä unelmia ja salaperäisyyttä. Olen kauttaaltani aurinkoa ja ilmaa ja säteilyä. Olen elinvoiman olennoima. Minä liikun, minulla on liikuntokyky, hallitsen allani olevan elävän olennon liikkeitä. Minut on vallannut olemassaolon ylpeys, tunnen ylväitä intohimoja ja mielijohteita. Minulla on kymmenin tuhansin yleviä tunteita. Olen kuningas tunteen valtakunnassa ja poljen tomua, joka ei valita allani…

Ja kuitenkin minä tuijotan kateellisin silmin kaikkea tuota ihanuutta ja ihmeellisyyttä, ja kateellisin aivoin minä ajattelen, miten säälittävä osani on tässä maailmassa, joka on tullut niin kauan ja tulee edelleenkin toimeen ilman minua. Muistelen miehiä, joilta murtui sydän ja selkä tällä itsepintaisella maaperällä, joka nyt kuuluu minulle. Ikäänkuin mikään häviämätön saattaisi kuulua häviävälle. Nämä ihmiset katosivat. Minäkin katoan kerran. Nämä ihmiset raatoivat, raivasivat ja istuttivat, tuijottivat kivistävin silmin, lepuuttaessaan työn kangistamia ruumiitaan, näitä samoja päivännousuja ja päivänlaskuja, viinirypäleiden syksyistä loistoa ja vuorten ylitse hiipiviä usvapilviä. Ja nyt he ovat kadonneet. Ja minä tiedän, että jonakin päivänä, piankin, minunkin vuoroni on kadota.

Kadota? Minä olen jo katoamassa. Leukaluissani on hammaslääkärin taidokkaita laitteita, jotka korvaavat ne osat ruumistani, mitkä jo ovat kadonneet. En saa enää milloinkaan takaisin nuoruuteni peukaloita. Vanhat tappelut ja painiskelut ovat auttamattomasti vahingoittaneet ne. Iskiessäni kerran päähän miestä, jonka nimenkin olen jo unohtanut, tein ainiaaksi lopun tästä peukalosta. Pieni luiskahdus vapaassa painissa ratkaisi toisen kohtalon. Laiha juoksijan-vatsani on nykyään vain pelkkä muisto. Nivelet jaloissa, jotka minua kannattavat, eivät ole enää niin moitteettomia kuin muinen, kun hurjina öinä ja raskaina päivinä nyrjähdin ja loukkasin ne. En koskaan enää kykene kiipeämään pyörryttävän korkealle köysistöön ja uskomaan koko ylpeätä, notkeata olentoani yhden ainoan köyden varaan myrskyn mustana ulvoessa. En koskaan enää saata juosta vetokoirien rinnalla loppumattomia peninkulmia halki napaseutujen tundrain.