"Sitten vaelsin minä läpi tuhansien kaupunkien. Jotkut ihmiset olivat minulle ystävällisiä ja ruokkivat minua, toiset nauroivat ja toiset taas kiroilivat. Mutta minä pidin kieleni kurissa, kuljin outoja teitä ja näin ihmeellisiä asioita. Väliin työskentelin minä — minä, joka olin päällikkö ja päällikön poika — minä työskentelin toisten hyväksi, miesten hyväksi, jotka puhuivat karkeasti ja olivat rautaakin kovempia ja jotka löivät kultaa lähimäistensä hiestä ja suruista. En kuullut mitään hakemastani miehestä, ennen kuin palasin takasin merelle. Mutta se tapahtui toisessa satamassa ja toisessa maassa, joka oli kauempana pohjoisessa. Siellä kuulin minä kerrottavan tuosta keltatukkaisesta jättiläisestä ja sain myöskin tietää, että hän oli hylkeenpyytäjä, joka silloin oli parhaillaan kaukana valtamerellä.
"Silloin pestauduin minä eräitten laiskojen Siwashien seurassa muutamaan hyljekuunariin ja seurasin hänen jäljetöntä tietänsä Pohjolaan, jossa metsästys oli parhaillaan käynnissä. Me olimme merellä useita pitkiä kuukausia ja kuulimme puhuttavan paljon hänen hurjista teoistaan. Mutta kertaakaan emme me tavanneet hänen alustaan. Me kuljimme kauemmaksi pohjoiseen, aina Pribyloffin saarille, tapoimme rannikoilla joukottain hylkeitä ja kuljetimme niiden lämpimät ruumiit alukseemme, kunnes rasva ja veri valui virtanaan pyykateistamme, eikä kukaan voinut pysyä kannella. Sitten meitä rupesi ajamaan muuan höyrylaiva, joka ampui meitä suurilla pyssyillä. Mutta me nostimme mastoihin kaikki purjeet, jolloin laineet vyöryivät yli kannen ja huuhtelivat sen puhtaaksi, ja sitten syntyi sumua ja me pääsimme pakoon.
"Sitten kuulimme kerrottavan, että meidän paetessamme höyrylaivaa saapui tuo keltatukkainen jättiläinen Pribyloffin saarille ja meni suoraan kauppa-asemalle, ja toisten hänen miehistään sitoessa köysiin yhtiön palvelijoita, lastasivat toiset hänen alukseensa suolaushuoneesta kymmenentuhatta tuoretta hylkeennahkaa. Minä sanoin kuulleeni niin kerrottavan ja minä uskon sen olleen totta. Sillä matkustaessani pitkin rantaa koskaan kohtaamatta häntä kuulin minä kaikkialla kerrottavan hänen häikäilemättömyydestään ja rohkeudestaan. Niiden kolmen maan, jotka ovat tuon pohjoisen meren ympärillä, sanottiin lähettäneen merelle erityisiä hyvin varustettuja aluksia, joille oli annettu tehtäväksi napata hänet kiinni. Kuulin myöskin kerrottavan Ungasta; kapteenit ylistivät häntä ja sanoivat hänen aina olevan tuon kultatukkaisen jättiläisen seurassa. Hän oli oppinut valkoisten tavat, sanoivat he, ja oli onnellinen. Mutta minä tiesin sen asian paremmin — tiesin hänen ikävöivän takaisin oman kansansa keskuuteen Akatanin keltaiselle rannikolle.
"Pitkän ajan kuluttua palasin takaisin satamaan, jonne olin saapunut laivassa, jossa sain ensi opetukseni merimiesalalla, ja siellä sain kuulla hänen menneen suuren valtameren ylitse pyydystämään hylkeitä itäpuolella lämmintä maata, joka on etelään venäläisestä merestä. Minä, joka olin nyt tullut merimieheksi, pestauduin hänen rotuunsa kuuluvien miesten seurassa erääseen hylkeenpyytäjälaivaan ja seurasin häntä hylkeenpyyntiretkelle. Tuon uuden maan lähistössä ei ollut hyvinkään paljon laivoja. Mutta me seurasimme aivan hyljeparvien perässä ja ajoimme niitä pohjoiseen. Kun hylkeet menivät Venäjän rajan toiselle puolelle, alkoivat miehet peljätä ja napista. He eivät enää tahtoneet työskennellä, josta syystä kapteeni käänsi laivan takaisin samalle suunnalle, josta olimme saapuneet. Mutta minä tiesin, ettei keltatukkainen merenkulkija peljännyt ja että hän seuraisi hylkeitä aina venäläisille saarille, jonne saakka vain sangen harvat uskalsivat lähteä. Siksi otin minä, tähystäjän nukkuessa etukannella, erään hyljeveneistä ja kuljin aivan yksinäni lämpimään, pitkään maahan. Sitten matkustin etelään tapaamaan Yeddo-lahden miehiä, jotka olivat hurjia ja uhkarohkeita. Ja Yoshiwaran tytöt olivat pieniä, sileitä kuin teräs ja somia nähdä. Mutta minä en voinut viipyä, sillä minä tiesin Ungan liikuskelevan keinuvalla laivankannella tuolla kauempana pohjoisessa hylkeitten kokoontumispaikoilla.
"Yeddo-lahden miehet kuuluivat maailman kaukaisimmissa kolkissa asuviin kansoihin, eikä heillä ollut kotia eikä jumalia; he purjehtivat Japanin lipun suojassa. Heidän seurassaan menin minä Kuparisaarten rikkaille rannoille, jossa vuotakasamme kasvoivat ja kasvoivat. Tuolla hiljaisella merellä emme tavanneet ainoatakaan alusta, ennen kuin poislähtiessämme. Silloin haihdutti eräänä päivänä sakea tuuli sumuvaipan, ja aivan editsemme kulki kuunari, jonka takana näkyi venäläisen sotalaivan mustia tykinkitoja. Me pakenimme kiiruimmiten, mutta kuunari kulki eteenpäin kolme jalkaa meidän kulkiessamme kaksi. Ja kannella seisoi tuo mies, joka oli kuin merileijona. Hän hymyili ylenkatseellisesti ja nostatti mastoon kaikki purjeet, jolloin laiva kynti aaltoja laita veden alla. Myöskin Unga oli siellä — näin hänet heti — mutta kun tykit alkoivat puhua, lähetti hän hänet kannen alle. Kuten jo sanoin, kulkivat he kolme jalkaa, kun me kuliimme kaksi. Huomasimme heidän aikovan kulkea ohitsemme ja jättää meidät pulaan. Venäläiset ampuivat poikki mastomme, ja purjeemme jäivät haavoittuneen merilinnun tavoin lepattamaan tuulessa. Mutta merileijonan kaltainen mies katosi taivaanrantaan — Unga mukanaan.
"Mitä me voimme tehdä? Tuoreet vuodat olivat kyllin sitovia todisteita. He kuljettivat aluksen läheisimpään satamaansa ja sitten erääseen autioon maahan, jossa saimme työskennellä suolakaivoksissa. Useat meistä kuolivat, mutta toiset eivät kuolleet." Naas veti pois huovan olkapäiltään ja paljasti selässään näkyvät, solmuruoskalla iskettyjen kauheitten haavojen arvet. Prince työnsi nopeasti huovan paikoilleen, sillä näky oli liian kauhea.
"Elettävänämme oli surullinen aika. Väliin koittivat jotkut paeta etelään, mutta he menehtyivät matkalla. Siksi läksimmekin me pohjoiseen, kun me teimme eräänä yönä kapinan ja anastimme vartiosotilaiden ampuma-aseet. Tuo laaja maa oli täynnä rämeikköjä ja suuria metsiä. Tuli pakkasia ja lunta maahan, eikä kukaan meistä tiennyt tietä. Kuukausittain vaeltelimme noissa loputtomissa metsissä — en muista tuosta ajasta paljoa, sillä olimme nälkään nääntymäisillämme ja laskeuduimme usein lumihangelle kuolemaan. Mutta viimein saavuimme me kylmän meren rannalle. Silloin oli meistä jälellä vain kolme miestä. Eräs näistä oli lähtenyt Yeddosta kapteenina ja hän tiesi noiden suurten maitten aseman ja tunsi paikat, joissa voi jään ylitse kulkea maasta toiseen. Kuljimme taas eteenpäin — en muista enää tarkoin — kesti niin kauan — kunnes jälellä oli vain hän ja minä. Sattumalta kohtasimme viisi tuon maan asukasta, ja heillä oli koiria ja nahkoja, mutta me olimme peräti köyhät. Me taistelimme lumihangessa, kunnes nuo viisi olivat kuolleet ja kapteeni oli kuollut, ja silloin olivat koirat ja nahat minun. Kuljin ajojäällä, ja länsituuli heitti minut rannikolle. Sitten seurasi Golovinlahti, Pastilik ja pappi. Senjälkeen taas etelään, etelään, lämpöiseen auringonpaistemaahan, jossa jo aikaisemminkin olin vaeltanut.
"Mutta meressä ei ollut enää saalista, sillä hylkeet alkoivat loppua. Niinpä lähdin pois valtamereltä, joka ei ole koskaan levossa, ja menin sisämaahan, jossa puut, talot ja vuoret aina pysyvät paikoillaan. Matkustin kauan ja opin paljon, myöskin lukemaan kirjoja ja kirjoittamaan. Oli hyvä, että nuo taidot opin, sillä arvelin myöskin Ungan osaavan lukea ja kirjoittaa, ja kun aika on käsissä — niin, te ymmärrätte, kun aika on käsissä.
"Siten ajelehdin minä eteenpäin kuten pieni kalastajavenhe, jossa purje voidaan nostaa, mutta jota ei voi ohjata. Mutta minun silmäni ja korvani olivat aina valppaina, ja minä seurustelin miesten kanssa, jotka olivat paljon matkustelleet, sillä arvelin heidän nähneen keltatukkaisen jättiläisen ja Ungan. Viimein tapasin miehen, joka oli saapunut vuorilta ja jolla oli mukanaan suuria kultaliuskoja sisältävä kivi. Hän oli kuullut puhuttavan heistä, hän oli kohdannut heidät, hän tunsi heidät! He olivat rikkaita, sanoi hän, ja he asuivat maassa, jossa löydettiin kultaa hiedan seasta.
"Se oli autio, kaukana sijaitseva maa. Mutta pitkän ajan kuluttua pääsin minä leiriin, joka oli kätkeytynyt vuorien joukkoon. Siellä, kaukana auringonvalosta, työskentelivät ihmiset öin ja päivin. Vielä ei aika ollut käsissä. Minä kuuntelin ihmisten juttelua. Hän oli matkustanut pois — he olivat matkustaneet pois — Englantiin, sanottiin, puhumaan ihmisille, joilla oli paljon rahoja, että he yhdistyisivät ja muodostaisivat yhtiöitä. Minä näin talon, jossa he asuivat; se muistutti palatsia, jollaisia näkee vanhassa maailmassa. Eräänä yönä ryömin minä sisään akkunasta nähdäkseni, kuinka hän kohtelisi Ungaa. Kuljin huoneesta huoneeseen ja arvelin, ettei kuninkailla ja kuningattarilla voinut olla parempaa. Kaikki sanoivat hänen kohtelevan häntä kuin kuningatarta ja pitävän hänestä paljon. Useat halusivat tietää, mihin kansaan Unga oikeastaan kuului, mutta kukaan ei sitä tiennyt. Niin, hän oli kuningatar, mutta minä olin päällikkö ja päällikön poika, ja minä olin maksanut hänestä ennen kuulumattoman määrän nahkoja, venheitä ja helmiä.