"Sitten aloin valmistella häitä, ja idässä asuva kansa saapui hääruuan ja potlach'in, hääjuhlan takia saarellemme. Unga oli neljä auringonkierrosta vanhempi minua, ja minä olin vain nuorukainen. Mutta minä olin päällikkö ja päällikön poika, joten ikä ei tässä asiassa merkinnyt mitään.
"Mutta sitten näkyi kaukana valtamerellä purje, joka myötätuuleen kulki kohti saartamme, ja tuli yhäti suuremmaksi ja suuremmaksi. Laivan pyykatista virtasi kirkas vesi, ja miehet ponnistelivat pumppujen ääressä. Keulassa seisoi komea mies, joka jakeli käskyjä ukkosen jyrinää muistuttavalla äänellä. Hänen silmäinsä väri oli kalpeansininen, ja hänen päätänsä kantoi mies, joka muistutti merileijonaa. Hänen hiuksensa olivat keltaiset kuin etelän syksyinen olki tahi hamppuköysi, jota merimiehet punovat.
"Viime vuosina olimme me usein nähneet kaukana valtamerellä vieraita aluksia, mutta tämä oli ensimäinen, joka laski Akatanin rantaan. Juhla keskeytyi ja naiset ja lapset pakenivat majoihin, mutta me miehet jännitimme jousemme ja odottelimme keihäät käsissä. Mutta laivan laskettua rantaan eivät vieraat välittäneet mitään meistä, vaan ryhtyivät puuhailemaan omissa hommissaan. Kun vesi luoteen vaikutuksesta aleni, kaatoivat he kuunarinsa ja korjasivat suuren läven sen pohjassa. Silloin uskalsivat naiset tulla jälleen esille, ja juhla jatkui.
"Veden noustua ankkuroivat merimiehet aluksensa syvälle vedelle ja saapuivat sitten luoksemme. He toivat mukanaan lahjoja ja käyttäytyivät meitä kohtaan ystävällisesti, joten oli luonnollista, että minä kutsuin heidät juhlaan ja tarjosin heille ystävyyslahjoja, joita olin antanut toisillekin vieraille, sillä olihan hääpäiväni, ja olinhan minä Akatanin päällikkö. Mies, jolla oli päässään leijonanharja, saapui myöskin, ja hän oli niin suuri ja väkevä, että maa näytti vapisevan hänen jalkojensa alla. Hän katseli lakkaamatta Ungaa ja piti käsivarsiaan ristissä rinnallaan. Hän viipyi siihen saakka, kunnes aurinko katosi ja tähdet ilmestyivät taivaalle. Sitten palasi hän laivaansa. Minä tartuin Ungan käteen ja ohjasin hänet majaani. Naiset nauroivat ja laskivat leikkiä, kuten on tapana sellaisissa tilaisuuksissa. Mutta me emme välittäneet siitä. Sitten jättivät he meidät yksikseen ja menivät majoihinsa.
"Viime hälinän tauottua palasi merenkulkijain päällikkö takaisin. Hänellä oli mukanaan joukko mustia pulloja ja me joimme niiden sisällyksen ja tulimme iloisiksi. Te ymmärrätte — minä olin vain nuorukainen, ja olin koko ikäni elänyt maailmanääressä. Vereni tuntui tulelta ja sydämeni löi keveästi kuin illan aalto. Unga istui nurkassa makuuvuodilla ja näytti pelkäävän. Leijonanharjainen katsoi häneen pitkään ja terävästi. Sitten saapuivat hänen miehensä, tuoden mukanaan rikkauksia niin suuria, ettei sellaisia koskaan ennen ole ollut Akatanilla. Niiden joukossa oli sekä suuria että pieniä ampuma-aseita; ruutia, luoteja ja nallihattuja: kirkkaita kirveitä ja teräspuukkoja; taiteellisia pikkuesineitä ja tavaroita, joiden vertaisia en koskaan ennen ollut nähnyt. Kun hän merkkien avulla selitti minulle, että kaikki tuo oli minun omaisuuttani, luulin minä häntä mahtavaksi mieheksi, joka voi olla noin antelias, mutta sitten selitti hän myöskin, että Ungan pitäisi seurata häntä hänen laivaansa. Ymmärrättekö? Että Ungan pitäisi seurata häntä hänen alukseensa! Isäini veri kuohahti kiivaasti suonissani, ja minä valmistauduin lävistämään hänet keihäälläni. Mutta noiden mustien pullojen sisällys oli vienyt voiman käsivarsistani; hän tarttui niskaani ja löi päätäni seinään. Minä tulin heikoksi kuin vastasyntynyt lapsi, ja jalkani horjuivat allani. Unga kirkui, mutta vieras laahasi hänet siitä huolimatta ovelle. Sitten nosti hän Ungan vahvoille käsivarsilleen, ja kun Unga repi hänen keltaisia hiuksiaan, nauroi hän vain. Minä konttasin rannalle ja kutsuin kansaani, mutta he olivat suunniltaan pelosta. Ainoastaan Yosh-Noosh osottautui mieheksi, mutta he löivät häntä airolla ja hän jäi liikkumattomana makaamaan rantahiedalle. Sitten nostivat he laulellen purjeen mastoon, ja alus kulki matkoihinsa tuulen mukana.
"Ihmiset sanoivat, että näin oli paras — sillä nyt ei enää tapahtuisi veritöitä Akatanilla. Minä en sanonut mitään; mutta minä odotin seuraavaa täysikuuta, jolloin täytin kajakini kalalla ja öljyllä ja läksin itäänpäin. Näin paljon saaria ja paljon kansoja, ja minä, joka olin asunut maanääressä, huomasin nyt, että maailma oli hyvin suuri. Minä puhuin merkkikielellä. Mutta kukaan ei ollut nähnyt etsimääni kuunaria tahi miestä, jolla oli leijonanharja, ja he osottivat aina itään. Minä makasin omituisissa paikoissa, söin outoja ruokia ja näin kummallisia kasvoja. Monet nauroivat ja luulivat minua mielettömäksi. Mutta väliin käänsivät vanhat miehet kasvoni valoon ja siunasivat minua. Ja nuorten naisten silmät säkenöivät, kuin minä kerroin heille vieraasta aluksesta, meren miehistä ja Ungasta.
"Siten saavuin minä viimein vaikeita myrskyjä koettuani Alaskaan. Siellä oli kaksi kuunaria, mutta kumpikaan niistä ei ollut etsimäni. Siksi jatkoin minä matkaani itäänpäin, ja maailma tuli yhä suuremmaksi. Knamokin saarella en nähnyt jälkiäkään laivasta, enkä myöskään Kadiakilla tahi Atognakilla. Siten saavuin eräänä päivänä vuorimaahan, jossa miehet tekivät suurta reikää vuoreen. Rannalla oli kuunari, ei kuitenkaan etsimäni, ja miehet lastasivat siihen vuoresta ottamiaan kiviä. Se tuntui minusta lapselliselta, sillä koko maailmahan on täynnä vuoria; mutta he antoivat minulle ruokaa ja asettivat minut työhön. Kun kuunari oli painunut syvälle veteen, antoi kapteeni minulle rahaa ja sanoi, että nyt voisin lähteä. Mutta minä kysyin, minne suunnalle hänen laivansa lähtisi, ja hän osoitti etelään. Minä sanoin seuraavani häntä, ja hän nauroi ensin, mutta koska hänen väestään oli osa sairaana, otti hän minut laivaansa. Minä opin puhumaan heidän kieltänsä, reivaamaan purjeita äkillisissä tuulenpuuskissa ja hoitamaan ruoria. Kaiken tuon oppiminen ei ollutkaan minulle vaikeata, sillä isäini veri oli samanluontoista kuin se, joka virtasi merimiesten suonissa.
"Luulin olevan helppo löytää hänet, jos vain pääsisin hänen oman kansansa keskuuteen; ja kun me eräänä päivänä saimme maan näkyviimme ja laskimme satamaan, odotin minä näkeväni siellä yhtä monta kuunaria kuin kädessäni on sormia. Mutta siellä olikin aluksia vier'vieressä peninkulman pituudelta, aivan kuin pikkukaloja kajakin pohjalla. Kun minä kuljin laivasta laivaan ja kyselin jokaiselta miestä, joka oli kuin merileijona, nauroivat he minulle ja vastailivat kysymyksiini eri kielillä. Minä ymmärsin silloin, että nuo alukset olivat saapuneet sinne maailman kaukaisimmista maista.
"Minä menin kaupunkiin katsellakseni joka miehen kasvoja, mutta heitä oli kuin kaloja hietamatalikoilla, enkä minä voinut laskea heidän lukumääräänsä. Jyrinä humisi korvissani, kunnes en lopulta kuullut mitään, ja päässäni surisi yhtämittaisesti kaikki ympärilläni näkemäni ja kuulemani. Minä kuljin yhäti eteenpäin ja eteenpäin, läpi maitten, joissa aurinko hehkuvasti heloitti ja vilja nuokkui raskaana suunnattomilla pelloilla ja joissa lukemattomat suuret kaupungit olivat täynnä miehiä, jotka olivat kuin naiset, vääriä sanoja huulillaan ja sydämet mustina kullanhimosta. Ja kaiken tuon tapahtuessa kalastelivat ja metsästelivät heimolaiseni Akatanilla ja olivat onnellisia uskossaan, että maailma on hyvin pieni.
"Mutta Ungan silmistä kalastusmatkalta palatessaan välähtänyt katse oli lakkaamatta mielessäni ja minä tiesin aikoinaan löytäväni hänet. Näin hänen vaeltavan hiljaisella tiellä illan pimetessä tahi myöskin houkuttelevan minua yli viljamaitten, jotka olivat märkiä aamukasteesta — ja hänen katseessaan oli lupaus, jonka vain hän voi antaa.