"Ja niin revimme mokkasiiniemme päälliset kaistaleiksi ja keitimme sitten noita kaistaleita puolen yötä, että voisimme niitä pureskella ja nieleskellä. Aamulla keskustelimme asemasta. Seuraavalle varastopaikalle oli viisi päivämatkaa, emmekä me nykyisissä voimissamme voisi ravinnotta niin kauan elää. Täytyi keksiä joku keino.
"Me lähdemme eteenpäin ja koitamme metsästää matkalla", sanoi hän.
"Niin", vastasin minä, "lähdemme eteenpäin ja metsästämme matkalla."
"Ja hän määräsi, että Ungan pitää voimiaan säästääkseen, jäädä nuotion ääreen. Me molemmat lähdimme — hän etsimään hirveä ja minä ruokavarastoa, jonka varsinaista varastoa hävittäessäni olin kätkenyt itseäni varten syrjään. Mutta minä nautin ruokaa vain hituisen, etteivät voimani ilmaisisi minun syöneen. Yöllä takaisin leiriin palatessaan kaatuili hän lukemattomia kertoja. Ja minä teeskentelin olevani heikko; kompastuin lumikenkiini, aivan kuin olisi jokainen askel ollut viimeiseni. Ja jälleen lisäsimme me voimiamme mokkasiineilla.
"Hän oli suuri mies. Hänen sielunsa pysyi hänen ruumiissaan viime hetkeen saakka; kertaakaan ei hänen huuliltaan päässyt valitushuuto muutoin kuin Ungan takia. Toisena päivänä kuljin minä aivan hänen kintereillään; en halunnut jättää näkemättä hänen loppuaan. Hän laskeutui usein levähtämään. Yöllä oli hän kuolla, mutta aamulla kiroili hän käheällä äänellä ja läksi jälleen etsimään ammuttavaa. Nyt horjui hän kuin juopunut, ja usein luulin hänen heittävän henkensä. Mutta hänen voimansa olivat jättiläismäiset ja sielunsa rautaakin voimakkaampi, sillä hän pysyi pystyssä tuon vaivaloisen päivän. Hän ampui kaksi riekkoa, mutta ei halunnut syödä niitä. Hän ei tarvinnut tulta. Ne olisivat aiheuttaneet hänen pelastuksensa, mutta hän ajatteli vain Ungaa ja palasi entistä tietä leiriä kohti. Nyt ei hän enää voinut kävellä, vaan ryömi nelinkontin lumihangessa. Minä menin hänen viereensä ja näin kuoleman hänen silmissään. Silloin vielä olisi hän voinut pelastua, jos olisi syönyt. Hän heitti pois pyssynsä ja kantoi lintuja koiran tavoin suussaan. Minä kuljin hänen vieressään. Hän katseli minua levätessään ja ihmetteli voimiani, huomasin sen selvästi, vaikka hän ei puhunut mitään; kun hänen huulensa liikkuivat, ei niiltä kohonnut ainoatakaan ääntä. Kuten jo sanoin — hän oli suuri mies, ja minun sydämeni oli taipuisa lempeyteen. Mutta minä ajattelin mennyttä elämääni ja muistelin pakkasta ja nälänhätää loputtomissa metsissä venäläisen meren varrella. Ja sitäpaitsi oli Unga minun; olin maksanut hänestä ennen kuulumattoman määrän nahkoja, venheitä ja helmiä.
"Siten pääsimme me valkoisen metsän lävitse. Hiljaisuus painoi meitä raskaana kuin merisumu. Muinaisajan kummituskuvat täyttivät ilman ympärillämme. Näin Akatanin keltaiset rannat, kajakien kilpasoudun kalastusmatkalta kotia palatessa ja talot kallioiden lomassa. Näin miehet, jotka olivat kohonneet päälliköiksemme ja lainlaatijoiksemme, miehet, joiden veri virtasi suonissani ja joiden verta olin jalostanut viettäessäni häitäni Ungan kanssa. Ja Yosh-Noosh kulki vieressäni, kosteata hietaa hiuksissaan ja kädessään murtunut sotakeihäs. Silloin huomasin ajan olevan käsissä ja luin lupauksen Ungan silmissä…
"Kuten jo sanoin — siten pääsimme me metsän lävitse, ja aloimme tuntea savunhajua sieramissamme. Silloin kumarruin minä hänen ylitsensä ja tempasin riekot hänen suustaan. Hän kääntyi kyljelleen lepäämään, hänen silmänsä ihmettelivät, ja hänen oikea kätensä hapuili vyössä riippuvaa puukkoa. Mutta minä riistin sen häneltä ja nauroin vasten hänen kasvojaan. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt tarkoitustani. Silloin olin minä juovinani mustista pulloista ja kasaavinani lumelle joukon tavaroita. Esitin hänelle merkeillä ja liikkeillä kaikki, mikä oli tapahtunut hääiltanani. En puhunut sanaakaan, mutta siitä huolimatta ymmärsi hän nyt tarkoitukseni. Hän ei kuitenkaan peljännyt. Hänen kasvoillaan oli kylmä viha ja huulillaan pilkallinen hymyily, ja hän koitti koota uusia voimia. Jälellä oli vain vähäinen matka, mutta lumihanget olivat suuria, ja hän pääsi vain vaivoin eteenpäin. Kerran makasi hän liikkumattomana niin kauan, että minä käänsin hänet selälleen saadakseni selville, oliko hän vielä hengissä. Kun minä päästin hänet irti, konttasi hän yksin eteenpäin. Siten saavuimme me viimein nuotiolle. Unga riensi heti hänen viereensä. Hänen huulensa liikahtivat, mutta niiltä ei päässyt äännähdystäkään. Mies viittasi minuun, että Unga ymmärtäisi. Sitten makasi hän lumihangessa hiljaa, hyvin hiljaa, pitkän aikaa. Ja siellä lumihangessa makaa hän vieläkin.
"En sanonut sanaakaan, ennen kuin olin kyninyt ja valmistanut riekot. Sitten puhuttelin häntä hänen omalla kielellään, jota hän ei ollut kuullut vuosikausiin. Hän kohosi ylös — näin juuri — yksinään, ja hänen silmänsä olivat ihmetyksestä puoliavoimet ja hän kysyi minulta, kuka olin ja mistä olin oppinut tuon kielen.
"Olen Naas", vastasin minä.
"Sinä?" sanoi hän. "Sinä." Ja hän konttasi lähemmäksi nähdäksensä minut tarkemmin.