"Niin", vastasin minä. "Olen Naas, Akatanin päällikkö, viimeinen suvustani, samaten kuin sinäkin suvustasi…"
"Ja hän nauroi. Koskaan en ole kuullut sellaista naurua! Sieluni jähmettyi istuessani siinä valkoisen hiljaisuuden painostamana vainajan ja tuon nauravan naisen vieressä.
"Kuule!" sanoin minä luullen hänen pyörtyvän ilosta. "Syö tätä ruokaa, että jaksaisit lähteä jatkamaan matkaa. Täältä on pitkä matka Akatanille."
"Mutta hän kumartui kuolleen miehensä ylitse ja nauroi, nauroi. Olin luullut hänen ilostuvan tavatessaan jälleen minut ja innolla uudistavan muinaisia muistoja. Mutta tuo näytti minusta omituiselta ilonilmaisutavalta.
"Tule!" huudahdin minä hänen käteensä tarttuen. "Tie on pitkä ja pimeä.
Kiiruhtakaamme!
"Minne?" kysyi hän katsahtaen ylös ja lakaten kauheasta naurustaan.
"Akatanille", vastasin minä tarkastaen hänen kasvojaan, joilla luulin saavani nähdä ilonilmeen. Mutta niillä ilmeni vain halveksivainen hymy ja kylmä viha.
"Niin", sanoi hän, "käsi kädessä menemme me Akatanille, sinä ja minä. Me tulemme elämään likaisissa majoissa, syömään kaloja ja öljyä ja antamaan elämän lapselle — lapselle, josta voimme ylpeillä koko elinaikamme. Me tulemme unhoittamaan maailman ja olemaan onnellisia, hyvin onnellisia. Se on hyvä, sangen hyvä. Tule! Kiiruhtakaamme! Palatkaamme takaisin Akatanille!"
"Ja hän silitteli kuolleen miehensä keltahiuksia ja hymyili kummallisesti. Nyt ei hänen silmissään ilmennyt minkäänlaista lupausta.
"Minä istuin hiljaa nuotion ääressä ihmetellen naisten omituisuuksia. Muistelin tuota iltaa, jolloin keltatukkainen jättiläinen riisti hänet sylistäni, ja hän kirkui ja repi hänen hiuksiaan, noita samoja hiuksia, joita hän nyt silittelee ja hyväilee. Muistelin hintaa, jonka olin hänestä suorittanut, ja pitkien vuosien odotusta. Riistin hänet mukaani, kuten hänkin oli silloin tehnyt, mutta hän teki vastarintaa ja taisteli kuin kissa penikkainsa puolesta. Ja kun tuli oli meidän ja miehen välillä, päästin minä hänet irti ja hän istui ja jäi kuuntelemaan. Kerroin hänelle kaikki mitä minulle oli tapahtunut vierailla merillä ja vieraissa maissa. Puhuin hänelle vaivaloisista etsiskelyistäni, nälkävuosista ja lupauksesta, jonka hän oli antanut minulle. Puhuessani huomasin minä lupauksen jälleen pilkistävän hänen silmistään ja toistuvan päivänsarastuksen lailla. Luin niistä sisäistä kärsimystä, naisellista myöntyväisyyttä ja rakkautta — minä näin Ungan sydämen ja sielun. Tunsin itseni jälleen nuorukaiseksi, sillä Ungan katse oli sama kuin hänen nauraen juostessaan rannalta äitinsä majaan. Synkkä levottomuus oli kadonnut, samaten myös nälkä ja raskas, pitkä odotus. Aika oli käsissä. Tunsin hänen sydämensä kutsuvan minua ja kumarruin hänen puoleensa. Hän avasi sylinsä, ja minä lähenin häntä. Mutta silloin välähti äkillinen viha hänen silmistään, nopeasti pisti hän kätensä vyöhöni ja löi minua kaksi kertaa puukollani.