Toisen vuoden kulutti hän taistelemalla raskaan sarjan lähinnä etevämpien nyrkkeilijöitten kanssa, lukumäärältään puolisen tusinaa. Ylimpänä oli "mahtava" Jim Hanford, voittamaton maailmanmestari. Näitten mestariotteluitten järjestäminen oli työläintä, vaikka Stubener väsymättä jakeli haasteita ja koetti saada urheilumaailman yleisen mielipiteen puolelleen saadakseen asianomaiset taistelemaan. Wilf King oli Englannissa, ja Glendon seurasi Tom Harrisonia yli puolen maapalloa voittaakseen hänet sitte Austraaliassa.
Mutta kilpailupalkinnot tulivat yhä suuremmiksi ja suuremmiksi. Niiden sadantuhannen palkintojen siasta, jotka hän oli voittanut ensimäisistä otteluistaan sai hän nyt kaksin kolmin verroin joka ottelusta ja sitäpaitsi suuret summat filmiyhtiöiltä. Stubener otti impressariopalkkionsa tästä kaikesta sopimuksen sääntöjen mukaan, jotka vanha Pat oli laatinut, ja sekä hän että Glendon rikastuivat, johon vielä auttoi osaltaan se, että he elivät hyvin säännöllistä elämää eivätkä tuhlanneet rahojansa.
Stubener antautui ostamaan itselleen lisää omaisuutta. Mitä hän jo ennestään omisti San Franciscossa rakennustonteissa ja vuokrakasarmeissa, oli suurenmoisempaa, kuin Glendon oli aavistanutkaan. Mutta oli olemassa myös salainen vedonlyöjäliitto, joka olisi paremmin tiennyt Stubenerin tulot, samalla kuin toinen ylimääräinen palkkio toisensa perästä Glendonin tietämättä joutui filmiyhtiölle.
Stubenerin tärkein tehtävä oli nuoren gladiaattorinsa kokemattomuuden säilyttäminen. Se ei tuottanut hänelle minkäänlaisia vaikeuksia. Glendon, jolla ei ollut mitään tekemistä kauppojen kanssa, ei ollut juuri ollenkaan innostunut vapaa-aikoinaan muuhun kuin metsästykseen ja kalastukseen. Harvoin seurusteli hän urheilijoitten kanssa ja hän oli tunnettu ujoudestaan ja yksinäisyydenhalustaan. Hän piti taidenäyttelyitä ja runokirjoja parempana turhanpäiväisiä lörpötyksiä. Hänen treenarinsa ja kanssakilpailijansa saivat ankaroita ohjeita hänen impressarioltaan pitääkseen suunsa kiinni urheilumaailman varjopuolista. Häntä ei koskaan saanut haastatellakaan muuta kuin Stubenerin läsnäollessa.
Ainoastaan kerran joutui Glendon lahjomisyrityksen esineeksi. Se tapahtui juuri ennen hänen otteluansa Hendersonin kanssa. Hänen korvaansa kuiskattiin hätäisesti eräässä hotellin käytävässä sadantuhannen dollarin tarjous, jos hän antaisi vastustajansa voittaa. Kuiskaajan onneksi sai Pat hillityksi vihansa ja poistui hänen ohitsensa vastaamatta. Hän ilmotti tämän Stubenerille, joka sanoi:
"Se on vain pilaa, Pat", Hän näki sinisten silmien säkenöivän. "Mutta ehkä enemmänkin. Jos heidän olisi onnistunut saada teidät satimeen, olisi siitä tullut suuri häväistysjuttu, joka olisi saattanut teidät perikatoon. Mutta tuskin oli heillä sellaista tarkotusta. Se on jo vanhanaikaista. Ennen oli kyllä nyrkkeilyssäkin paljon saastaa, mutta kukaan impressario tai nyrkkeilijä ei enää uskaltaisi ryhtyä sellaiseen tähän aikaan. Oi, rakas Pat, nyrkkeilijät ovat maailman rehellisintä ja kunnollisinta väkeä."
Sanoessaan tämän Stubener tiesi koko ajan, ettei tuleva ottelu Hendersonin kanssa tulisi kahtatoista erää lyhemmäksi — tämä filmiyhtiöitten tähden — eikä pitemmäksi kuin neljätoista erää. Hän tiesi myös, että vedot olivat niin korkeat, että Henderson itse oli sitoutunut olemaan pitkittämättä ottelua yli neljäntoista erän.
Glendon, jota ei enää koskaan yritetty lahjoa, jätti koko asian sikseen ja lähti ulos viettääkseen iltapäivän värivalokuvien ottamisessa. Camera obscura oli muodostunut hänen viimeiseksi intohimokseen. Koska hän piti tauluista, eikä osannut itse maalata, oli hän innostunut sen sijaan valokuvaamaan. Käsilaukussaan hänellä oli monta valokuvausta käsittelevää kirjaa, ja hän vietti useita tunteja pimeässä huoneessa tutkien eri kehitystapoja. Ei koskaan oltu nähty nyrkkeilijää, joka olisi ollut niin paljon yläpuolella nyrkkeilymaailmaa kuin hän. Koska hän oli harvasanainen, sanottiin häntä juroksi ja ikäväksi seuramieheksi, ja siitä ottivat sanomalehtimiehet aihetta kuvaillakseen hänet aina väärin. Hänestä tehtiin häränlihaksilla varustetun eläimellisen idiootin näköisiä piirroksia ja muuan alotteleva urheilukirjottaja risti hänet "villipedoksi". Tämän nimen hän sai pitää. Sanomalehtikirjailijan virkatoverit tervehtivät uutta nimeä ihastuksella, eikä urheiluselostuksissa esiintynyt sen koommin enää Pat Glendonin oikeata nimeä. Päällekirjotuksena tai valokuvan alla oli usein vain "Villipeto" suurilla kirjaimilla ja ilman lainausmerkkejä. Koko maailma tiesi, kuka tämä eläin oli. Se sai aikaan, että hän entistä enemmän karttoi seuraa ja sai inhon sanomalehtimiehiä kohtaan.
Mitä tulee itse nyrkkeilyyn, niin kasvoi hänen entinen vähäinen innostuksensa yhä suuremmaksi. Miehet, joitten kanssa hän nyt otteli, eivät olleet mitään nollia, eikä voitto tullut niinkään helposti. He olivat täysiverisiä miehiä ja tottuneita ammattinyrkkeilijöitä. Oli tilaisuuksia, jolloin hän huomasi mahdottomaksi voittaa heitä siinä erässä, kuin hän oli luvannut. Esimerkiksi ottelu Sulzbergerin, saksalaisen jättiläisen kanssa; vaikka Pat olisi kuinka koettanut, ei hänen onnistunut nujertaa häntä kahdeksannessatoista erässä, ja sama oli juttu yhdeksännessätoista. Vasta kahdennessakymmenennessä sai hän toisen erehtymään taitavassa puolustautumisessaan ja menemään nurin. Glendonin lisääntyvän innostuksen seurauksena oli uutterampi ja ankarampi treenaus. Ei koskaan liiaksi rasittuneena, viettäen suuren osan ajastaan metsästyksillä vuoristossa, oli hän aina parhaimmassa kunnossaan, eikä hänen menestystään hidastuttaneet koskaan onnettomuudet, niin kuin isälle oli tapahtunut. Hän ei koskaan katkaissut jalkaansa, ei pienintäkään rystyä. Stubener oli mielissään siitä, ettei hänen nuori nyrkkeilijänsä enää sanallakaan puhunut takaisinpalaamisestaan ainaiseksi vuoristoon voitettuaan vain mestaruuden Jim Hanfordilta.