Reportteri puolestaan koetti parhaansa mukaan unohtaa tuon omituisen tunteen, joka johtui vieraan miehen vetovoimasta. Hänen edessäänhän oli nyrkkeilylavan villipeto, tuo suuri, tyhmä eläin, hurjan ammattikunnan hurjin. Hän nauroi Patin tavalle pitää hänen kättään omassaan.
"Tahtoisin saada käteni vapaaksi, mr Glendon", sanoi hän. "Katsokaa, minä… minä tarvitsen sitä todellakin."
Pat katsoi nolona häneen, seurasi katseellaan hänen katsettaan yhtyneihin käsiin ja irrotti ne samassa punastuen korviaan myöten.
Reportteri huomasi punastumisen ja teki sen johtopäätöksen ettei nyrkkeilijä ehkä ollutkaan juuri niin eläimellinen, kuin hän oli mielessään kuvitellut. Sillä hän ei voinut ajatella, että joku eläin punastuisi. Hän huomasi myös, ettei Patilla ollut tarpeeksi seurustelukykyä pyytääkseen anteeksi. Pat katsoi häneen yhä kuin hurmioissaan ja tuli vielä punaisemmaksi poskiltaan.
Stubener oli sillävälin tuonut tuolin ja viittasi neidin istumaan.
Glendon istuutui mekaanisesti omalleen.
"Hän on loistavassa kunnossa, miss Sangster, loistavassa kunnossa", sanoi impressario. "Eikö totta, Pat? Ette koskaan elämässänne ole tuntenut itseänne hyvinvointisemmaksi?"
Tämä kiusotti Glendonia. Hän rypisti hämillään otsaansa eikä vastannut.
"Olen usein halunnut tutustua teihin mr Glendon", sanoi miss Sangster. "En ole koskaan ennen haastatellut ketään nyrkkeilijää, niin että pyydän anteeksi, jollen osaa suoraan asiaan."
"Ehkä mieluimmin alottaisitte katsomalla häntä työssään?" ehdotti impressario. "Sillä aikaa kuin hän pukeutuu nyrkkeilypukuun, voin minä kertoa teille hänestä paljon — myöskin asioita, joita ei koskaan ole ollut sanomalehdissä. Kutsukaamme Walsh sisään, Pat, ja nyrkkeilkäämme muutama erä."
"Ei siitä tule mitään", murisi Glendon töykeästi aivan niin kuin villipedolta saattoi odottaakin. "Ryhtykää haastatteluun."