"Tästä tulee neljänkymmenenviiden erän ottelu", huusi hän.
"Markis-Queensbury-säännöt! Voittakoon parempi! Alkakaa!"
Merkki kilahti. Molemmat nyrkkeilijät astuivat toisiaan vastaan. Pat ojensi oikean kätensä tavanmukaiseen tervehdykseen, mutta Cannam kieltäytyi ärtyisesti pudistaen päätään tarttumasta siihen. Yleisön ihmeeksi hän ei hyökännyt. Vaikka hän olikin ärtynyt, nyrkkeili hän varovaisesti, hänen loukattu ylpeytensä vaati häneltä äärimäistä varovaisuutta. Hän iski monta kertaa, mutta vain koettelemalla, eikä hän laiminlyönyt puolustautumista. Pat ajoi häntä takaa ympäri lavaa hyökäten lakkaamatta eteenpäin armottomasti. Mutta hän ei iskenyt. Hän laski välillä kätensä siten houkutellakseen toista hyökkäämään. Cannam irvisteli uhmailevasti, mutta ei tahtonut käyttää tilaisuutta hyväkseen.
Kului kaksi minuttia. Sitte muutti Pat taktiikkaa. Joka ainoa lihas, joka ainoa piirre hänen kasvoissaan ilmaisi, että nyt hän aikoi iskeä vastustajansa nurin. Tämä oli todellista kamppailua. Hän näytti teräsolennolta, kovalta ja säälimättömältä. Se teki vaikutuksensa Cannamiin, joka tuli kaksin verroin tarkkaavaisemmaksi. Pat pakotti hänet peräytymään nurkkaan ja pidätti hänet siellä. Mutta vieläkään hän ei iskenyt, ja Cannamin jännitys tuli kiusalliseksi. Turhaan hän koetti päästä nurkasta, mutta hän ei myöskään uskaltanut takertua vastustajaansa voittaakseen aikaa.
Sitte se tapahtui — kokonainen sarja tavallisia valeiskuja, nopeita kuin salamat. Cannam oli ällistynyt. Sitä oli myöskin yleisö. Ei kukaan kyennyt perästäpäin selittämään, kuinka se tapahtui. Cannam sukelsi erään valeiskun johdosta ja meni samalla perusasentoon torjuakseen toisen, joka oli suunnattu hänen leukaansa. Hän koetti myös muuttaa jalkojensa asentoa. Ne katselijoista, jotka olivat lähinnä, vannoivat nähneensä Patin iskeneen oikealla nyrkillään ja kumartuneen eteenpäin kuin tiikeri lisätäkseen iskun vaikutusta ruumiinsa painolla. Kuinka se lieneekään tapahtunut, niin varmaa on kuitenkin, että isku osui oikeaan kohtaan Cannamin leukaan samassa silmänräpäyksessä, kuin hän yritti muuttaa asentoaan. Ja samoin kuin Hanford lensi hänkin ilmaan, putosi köysille ja romahti sanomalehtimiesten niskoille.
Sanomalehtien palstat eivät kyenneet antamaan tarkkoja tietoja siitä, mitä sinä iltana tapahtui Golden-Gate-areenalla. Poliisi oli voimaton. Se ei ollut tavallista mellakoimista, se oli lopullista hämminkiä jo hävitystä. Ei tuoliakaan jäänyt eheäksi. Kansanjoukko levisi yli koko suuren salin, tungeskeli, iski ja repi alas kaikki laudat ja lankut, mitä irti sai. Palkintotuomarit hakivat suojaa poliisin turvista, mutta poliisit olivat liian vähälukuisat. Nyrkkeilijät, impressariot ja urakoitsijat saivat selkäänsä oikein perinpohjaisesti. Vain Jim Hanford sai armoa. Siitä hän sai kiittää paisunutta leukaansa. Kun kansanjoukko lopulta lähti ulos, huomasi se kadulla uuden, seitsemänsataatuhatta dollaria maksaneen automobiilin, joka kuului eräälle hyvin tunnetulle nyrkkeilyurakoitsijalle. Pian oli automobiili muutettu rautaromuksi ja tuhkaksi.
Pat, joka ei voinut pukeutua hävitetyissä pukuhuoneissa, lähti ulos automobiiliinsa, vielä nyrkkeilypuvussa verhottuna kylpyvaippaan. Hän ei onnistunut pääsemään huomaamatta. Voimakas väkijoukko tarttui hänen automobiiliinsa ja piti sitä paikoillaan. Poliisi oli vallan liian innokas auttamaan häntä, ja vihdoin tehtiin sopimus, että automobiili pääsi liikkeelle, ja satakunta huimapäätä kulki hurraten sen edellä.
Oli keskiyö, kun tämä kulkue kulki Union Squaren ohi St. Francista kohden. Vaadittiin puhetta, ja vaikka auto jo oli pysähtynyt hotellin portaitten eteen, estettiin Pat ystävällisesti astumasta siitä alas. Hän teki yrityksen heittäytymällä joukkoon, mutta hänen jalkansa eivät tavanneet maata. Hänet kannettiin takaisin autoon. Sitte piti hän puheensa, ja Maud Glendon, joka ikkunasta katseli nuorta Herkulestaan, kun tämä komeana ja mahtavana seisoi autonsa istuimella, tiesi — minkä hän oli uskonut jo ennenkin — että Pat oli otellut tänä iltana viimeisen kerran ja vetäytynyt pois lavalta iäksi.