Niin palasi Edith Nelson hirveään majaan ja sen loppumattomiin nelituntisiin vahtivuoroihin. Toisinaan hänen ollessaan vanginvartijana, ladattu pyssy sylissään, pyrkivät hänen silmänsä väkisinkin ummistumaan ja hän saattoi torkahtaa. Herättyään hän aina kavahti pystyyn, tempasi pyssyn ja katsoi nopeasti vankiin. Se oli selvästi hermostumista, eikä se tehnyt hyvää hänelle. Niin suuri oli hänen kauhunsa tuon miehen takia, ettei hän valveilla ollessaan voinut vangin liikahtaessa olla tarttumatta pyssyyn.

Hänen hermonsa olivat pilalle menemäisillään, ja hän tiesi sen. Ensin tuli silmämunain värinää, niin että hänen täytyi helpotusta saadakseen sulkea silmänsä. Vähän myöhemmin alkoivat silmäluometkin tempoilla, eikä hän voinut hallita niitä. Jännityksen lisäksi tuli vielä tapahtuneen murhenäytelmän muisto, jota hän ei voinut karkoittaa mielestään. Sen hirveä vaikutus tuntui yhtä selvästi kuin ensimmäisenä aamuna, jolloin yllätys oli ottanut majan valtaansa. Päivittäisessä vanginvartijatoimessaan hänen oli pakko hammasta purren terästää itseään, ruumistaan ja sieluaan.

Hansiin vaikutti tapaus toisella tavalla. Häntä vaivasi ajatus, että hänen velvollisuutensa oli tappaa Dennin; ja kun Hans valvoi vartioiden sidottua miestä, pelkäsi Edith hänen tekevän majan lattian punaiseksi jälleen. Hans kiroili aina Denniniä julmasti ja kohteli häntä töykeästi. Hän koetti kuitenkin salata murhahimoaan ja sanoi vaimolleen: "Kerran sinä kyllä vaadit minua tappamaan hänet, mutta silloin en sitä tee. Se saattaisi minut vallan sairaaksi." Mutta useammin kuin kerran, varkain vilkuillessaan sisään vapaavuorollaan, Edith näki noiden kahden miehen julmasti tuijottavan toisiinsa kuin villit eläimet, Hansin kasvot surmaamisen himossa, Denninin julmina ja hurjina kuin nurkkaan ahdistetun rotan. "Hans!" huusi hän, "herää!" Mies tuli tuntoihinsa, nousi ja poistui häveten ja yllätettynä.

Niin tuli Hans toiseksi tekijäksi siinä pulmallisessa kysymyksessä, joka niin äkkiä oli joutunut Edith Nelsonin ratkaistavaksi. Ensin oli ollut kysymys vain oikeasta menettelystä Denniniä kohtaan, minkä hän käsitti niin, että vankia oli pidettävä silmällä, kunnes hänet voi saada oikean tuomioistuimen eteen tutkittavaksi. Mutta nyt ilmeni Hansin käsitys, ja Edith huomasi miehensä järjen ja autuuden olevan kyseessä. Eikä kulunut kauankaan, ennenkuin hän tunsi kysyttävän omiakin voimiaan ja kestävyyttään. Hän oli murtumaisillaan liika jännityksestä. Hänen käsivartensa oli alkanut tahdottomasti nytkähdellä ja tempoilla. Hän läikytti ruokaansa lusikasta eikä voinut luottaa hetkeäkään käsivarteensa. Hän luuli sen olevan tanssitautia, ja pelolla hän ajatteli, miten pitkälle se voi kehittyä. Mitä jos hän murtuisi? Ja ajatus, että majassa olisi vain Hans ja Dennin, lisäsi hänen kauhuaan.

Kolmannen päivän jälkeen Dennin oli alkanut puhua. Hänen ensimmäinen kysymyksensä oli ollut: "Mitä aiotte tehdä minulle?" Ja tätä kysymystä hän kertasi päivittäin ja monta kertaa päivässä. Ja aina Edith vastasi, että hänet varmasti jätetään oikeuden käsiin. Vuorostaan teki Edith hänelle joka päivä kysymyksen: "Miksikä teit tekosi?" Mutta tähän hän ei koskaan vastannut. Sen sijaan tuli vihanpurkauksia ja haukkumisia, ja siteitään tempoen Dennin uhkaili Edithiä kertomalla mitä aikoi tehdä irti päästyään, sillä vapaaksi hän sanoi pääsevänsä ennemmin tai myöhemmin. Sellaisina hetkinä Edith laski sormensa pyssyn molemmille liipasimille, valmistuen antamaan hänelle lyijyä, jos hänen onnistuisi tempoutua siteistä irti, samalla itse vavisten ja väristen jännityksestä ja kauhusta.

Mutta ajan mittaan Dennin tuli taipuisammaksi. Edithistä näytti siltä, kuin hän alkaisi nöyrtyä. Hän alkoi pyytää ja rukoilla vapauttamistaan. Hän teki hurjia lupauksia. Hän ei tuota heille harmia. Hän lähtee alas rannikolle ja antautuu itse viranomaisten käsiin. Hän jättää heille kultaosuutensa. Hän lähtee erämaahan eikä palaa koskaan sivistyneisiin oloihin. Hän antaa vaikka henkensä, jos vain pääsee vapaaksi. Rukoukset päättyivät tavallisesti hillittömään raivoon, kunnes Edithistä näytti, että hän oli saamaisillaan kaatuvatautikohtauksen, ja aina Edith vain pudisti päätään kieltäytyen laskemasta häntä vapauteen.

Mutta viikot vierivät ja hän muuttui yhä nöyremmäksi. Hänen väsymyksensä ilmeni yhä selvemmin. "Minä olen niin väsynyt, niin väsynyt", mutisi hän kääntäen päätään pieluksella edestakaisin kuin ärtynyt lapsi. Vähän myöhempänä aikana hän alkoi esittää hartaita kuolemanpyyntöjä; hän rukoili Edithiä tappamaan hänet, rukoili Hansia lopettamaan hänen kurjuutensa, jotta hän vihdoinkin pääsisi lepoon.

Tilanne oli tulemaisillaan mahdottomaksi. Edithin hermostuminen oli yltymässä, ja hän tiesi murtuvansa milloin tahansa. Hän ei voinut koskaan saada rauhallista lepoa, sillä hän yhä pelkäsi, että Hansin raivo voittaisi ja hän tappaisi Denninin hänen nukkuessaan. Vaikka tammikuu oli jo tullut, oli vielä kuukausia kuluva, ennenkuin kauppakuunarit pistäytyisivät lahdelle. Eivät he myöskään voineet olla koko talvea majassa, sillä ruoka alkoi olla vähissä eikä Hans päässyt metsästämään. He olivat kahlehditut majaan vankinsa välttämättömän vartioimisen tähden.

Jotakin piti tehdä, Edith tiesi sen. Hän pakotti itsensä jälleen miettimään pulman ratkaisua. Mutta hänellä ei ollut voimaa karistaa pois perittyä käsitystään laista; se oli hänen veressään ja se oli istutettu häneen. Hän tiesi, että mitä hyvänsä hän tekikään, hänen täytyi noudattaa lakia, ja pitkinä vartioimistunteina, pyssy polvillaan, murhaajan vääntelehtiessä levottomana hänen vieressään ja myrskyn riehuessa ulkona, hän suoritti alkeellisia yhteiskuntaopillisia tutkimuksia, ajatteli lain kehitystä. Hänelle selvisi vähitellen, ettei laki voinut olla enempää kuin jonkun kansanjoukon tahto ja päätös. Sillä ei ollut väliä, oliko kansa suurikin. Oli pieniä kansakuntia kuten Sveitsi ja suuria kuten Yhdysvallat. Maassa saattoi olla vain kymmenentuhatta ihmistä, ja sittenkin heidän yhteinen tuomionsa ja tahtonsa oli tuon maan laki. Miksi ei sitten tuhannen ihmistä voisi muodostaa sellaista joukkoa? kysyi hän itseltään. Ja jos kerran tuhat ihmistä, miksei silloin sata? Miksei viisikymmentä? Miksei viisi? Ja miksi ei — kaksi?

Edith pelästyi omia johtopäätöksiään ja puhui niistä Hansille. Ensin tämä ei ymmärtänyt, mutta kun hän vihdoin käsitti, lisäsi hän niihin vakuuttavan todisteen. Hän kertoi kaivosmiesten kokouksista, joihin kaikki paikkakunnan miehet kokoontuivat ja joissa he säätivät lain ja panivat sen täytäntöön. Kokouksessa saattoi olla vain kymmenen, viisitoista miestä, kertoi hän, mutta enemmistön tahto tuli laiksi kaikille kymmenelle tai viidelletoista, ja kuka tahansa rikkoi sitä, oli rangaistava.