Toisaalta taas on niitä, jotka jäävät eloon, kykeneviä yksilöitä, jotka eivät ole vain selväin asiain varassa, vaan järjestävät elämänsä siten, ettei ole väliä, mihin tuntematon tie voi heidät johtaa tai mihin pakko heidät ajaa. Sellainen yksilö oli Edith Whittlesey. Hän oli syntynyt Englannissa maaseudulla, missä elämä tapauksineen kulkee hiljaista latuaan ja yllätys on niin tavaton, että jos se joskus tapahtuu, niin sitä pidetään epäsiveellisenä. Hän joutui aikaisin palvelukseen, ollessaan vielä aivan nuori tyttö, ja olojen pakosta joutui erään herrasnaisen kamarineidiksi. Sivistys pyrkii lyömään ihmisellisen lain leiman niin syvästi ympäristöönsä, että se viimein tulee säännölliseksi kuin koneen käynti. Kaikki sopimaton on poistettu, välttämätön edeltä nähty. Eipä edes sade kastele eikä kylmä pakkanen ja kuolema vaani kaikkia julmana ja sattumavaraisena, vaan tulee ajallaan kuin johtaen hyvinöljyttyä latua pitkin perhehautaan, minkä saranat hangataan ruosteettomiksi ja mistä tomuinen ilma tuuletetaan pois.
Sellainen oli Edith Whittleseyn ympäristö. Ei mitään tapahtunut. Tuskinpa näet voi tapahtumaksi nimittää sitä seikkaa, että hän kahdenkymmenenviiden ikäisenä seurasi rouvaansa matkalle Yhdysvaltoihin. Elämänlatu muutti vain suuntaa. Kuitenkin se oli yhä sama, hyvinöljytty latu. Mutta se oli latu, joka ilman mitään tapauksia vei siltansa yli Atlantin, niin että laiva ei ollut laiva meren keskellä, vaan avara, monikäytäväinen hotelli, joka kulki nopeasti ja tasaisesti, murtaen aallot alistuvaisiksi alleen jättiläismäisellä rungollaan, niin että meri oli kuin myllyn suvanto, yksitoikkoinen tyyneydessään. Ja toisella rannalla se latu jatkui pitkin maata — hyvinvarustettu kunniallinen latu, joka varusti hotellin jokaiseen pysähdyspaikkaan ja pyörillä liikkuvan hotellin pysähdyspaikkojen välillekin.
Chicagossa, kun rouva tutustui yhteiskuntaelämän yhteen puoleen, niin Edith Whittlesey tutustui toiseen; ja kun hän jätti rouvansa palveluksen ja muuttui Edith Nelsoniksi, niin paljastui, joskin vain lievästi, hänen kykynsä selvitä yllätyksistä ja voittaa ne. Hans Nelson, siirtolainen, syntyperältään ruotsalainen ja ammatiltaan kirvesmies, omasi teutoonien rauhattomuuden, mikä ajoi sitä rotua aina vain länttä kohti, suuriin seikkailuihin. Hän oli suurilihaksinen, vanttera mies, jonka köyhään mielikuvitukseen oli yhtynyt tavaton yritteliäisyys ja joka sen ohella omasi uskollisuuden ja kiintymyksen tunteen yhtä vahvan kuin hänen voimakkuutensakin oli.
"Kun olen tehnyt kovasti työtä ja säästänyt vähän rahaa, niin lähden Coloradoon", sanoi hän vaimolleen päivää jälkeen heidän vihkiäistensä. Vuotta myöhemmin he olivatkin Coloradossa, missä Hans näki ensi kerran kaivoksen ja sai kultakuumeen. Hänen kullanetsintänsä vei hänet läpi Dakotan, Idahon, ja johti itäisen Oregonin sekä Brittiläisen Kolumbian vuoristoon. Leirillä ja taipaleella oli Edith Nelson aina hänen mukanaan, jakoi hänen menestyksensä, vastoinkäymisensä ja ponnistelunsa. Lyhytaskelisesta talousnaisesta hän muuttui pitkään harppaavaksi vuoristolaiseksi. Hän oppi katsomaan vaaraa suoraan ja ymmärryksellä silmiin, kadotti iäksi tuon kiihkeän pelon, joka johtuu tietämättömyydestä ja joka vaivaa kaupunkilaisia, tehden heidät tyhmiksi kuin vauhkot hevoset, niin että he odottavat kohtaloaan vaaran jähmetyttäminä, sen sijaan että kävisivät siihen käsiksi, taikka hyökkäävät sokean, itsemurhaisen kauhun vallassa, mikä täyttää tiepuolet heidän ruhjotuilla raajoillaan. Edith Nelsonia kohtasi yllätys kaikissa tien käänteissä, ja hänen silmänsä kehittyi sellaiseksi, että se näki näköpiirissä ei ainoastaan sitä, mikä oli ilmeistä, vaan senkin, mikä siinä oli hämärän peitossa. Hän, joka ei elämässään ollut laittanut ruokaa, oppi leipomaan ilman pulveria, humalaa tai hiivaa ja kypsentämään paistinpannulla leipää avoimella tulella. Ja kun viimeinen vakka jauhoja oli loppunut ja viimeinen läskinkimpale mennyt, hän rohkeni mukautua oloihin sekä laittoi mokkasiineista ja matkavarusteiden pehmeäksi parkituista nahankappaleista suupaloja, jotka jotenkuten pitivät ihmisen sielun kiinni ruumiissa ja antoivat hänelle voimaa hoippua eteenpäin. Hän oppi kuormittamaan hevosen yhtä hyvin kuin mies — työ, joka murtaa sisun ja ylpeyden keneltä kaupunkilaiselta tahansa — ja hän tiesi, kuinka kutakin lajia oli käytettävä. Vielä hän osasi tehdä tulen märistä puista sateen valuessa, kärsivällisyyttään kadottamatta. Lyhyesti, kaikissa oloissa hän oppi voittamaan yllätyksen. Mutta Suuri Yllätys oli sittenkin tuleva hänen elämäänsä ja paneva hänet koetukselle.
Kullankaivajain virta tulvi siihen aikaan pohjoista kohti Alaskaan. Ja välttämättömyyden pakolla se tempasi Hans Nelsoninkin vaimoineen mukaansa Klondikea kohti. Vuonna 1897 tavattiin heidät Dyeassa, mutta heillä ei ollut rahaa kuljettaa matkavarusteitaan Chilcoot-solan kautta ja lautata siitä alas Dawsoniin. Niinpä Hans Nelson työskenteli ammatissaan sinä talvena ja oli pystyttämässä sädesienten lailla kohoavaa Skagwayn matkavarustuskaupunkia. Siellä hän oli ihan tapahtumain ääressä, ja kaiken talvea hän kuuli koko Alaskan kutsuvan. Latuya Bay houkutteli kiihkeimmin, niin että kesällä 1898 tavattiin hänet ja hänen vaimonsa seitsenkymmenjalkaisessa siwash-kanootissa melomassa mutkittelevaa rannikkoa pitkin. Matkassa oli paitsi intiaaneja myös kolme muuta miestä. Intiaanit laskivat heidät muonavaroineen maihin erääseen yksinäiseen paikkaan, satasen mailia Latuya Baystä, ja palasivat Skagwayhin; mutta ne kolme miestä jäivät, sillä he kuuluivat samaan kullanhaku-sakkiin. Jokainen oli pannut yhtä suuren summan matkavarustuksiin, ja yhtä suuri osuus työn tuloksista piti jaettaman jokaiselle. Edith Nelson otettiin ruuanlaittajaksi sakille, ja miehen mitta oli oleva hänen osuutensa.
Ensi töiksi kaadettiin kuusia ja kyhättiin kolmihuoneinen asumus. Tämän asumuksen hoitaminen oli Edith Nelsonin tehtävänä. Miehien tehtäviä oli kullanetsiminen, mihin he ryhtyivät, ja kullan löytäminen, mikä myös onnistui. Eivät olleet hämmästyttäviä ne löydöt; paikka oli pienituloinen, ja monien pitkien tuntien raadannan jälkeen saattoi ansiokseen laskea viidentoista ja kahdenkymmenen dollarin välillä päivässä. Lyhyt Alaskan kesä venyi tavallista pitemmäksi, ja tilaisuutta hyväkseen käyttäen he päättivät lykätä paluunsa Skagwayhin viime hetkeen. Kunnes oli myöhä. Oli ollut aikomus hankkiutua kymmenien siwash-intiaanien mukaan, heidän lähtiessään syksyiselle kauppamatkalleen rannikolle. Siwashit olivat odotelleet valkoisia miehiä yhdenteentoista hetkeen saakka ja läksivät sitten. Sakki ei tietenkään voinut tehdä muuta kuin jäädä odottamaan aseman muuttumista. Sillä välin kaivosalue raivattiin ja lämmityspuita koottiin. Intiaanikesäkin oli unelmansa unelmoinut, ja sitten äkkiä tuli talvi. Se tuli yhtenä yönä, ja kaivosmiehet heräsivät tuulen ulvontaan ja lumiryöppyyn ja näkivät veden jäätyneen. Myrsky seurasi myrskyä, ja myrskyjen välillä vallitsi hiljaisuus, jonka katkaisi vain aaltohyökyjen murtuminen rantaa vasten, missä suolainen kuohu valkeapäisenä reunusti rannikkoa.
Aika kului majassa. Heidän kultahiekkansa oli punnittuna arvioitu suunnilleen kahdeksaksi tuhanneksi dollariksi, ja he olivat tyytyväiset. Miehet tekivät lumikengät itselleen, metsästivät tuoretta lihaa ruokasäiliöön ja pitkinä iltoina pelasivat loppumattomasti whistiä ja pekkaa. Nyt kun kullankaivu oli lamassa, Edith Nelson luovutti miehille tulenteon ja astiainpesun sekä ryhtyi itse parsimaan heidän sukkiaan ja paikkaamaan heidän vaatteitaan.
Pienessä majassa ei napistu, torailtu eikä oltu turhan eripuraisia, vaan päinvastoin usein kehuskeltiin sakin yhteistä onnellisuutta. Hans Nelson oli jörö ja sävyisä, ja Edith oli jo aikoja sitten saavuttanut hänen rajattoman ihailunsa kyvyllään tulla ihmisten kanssa toimeen. Harkey, pitkänsolakka texassilainen, oli tavattoman ystävällinen niin harvapuheiseksi, ja kun vain ei kajottu hänen uskoonsa, että kultaa kertyi, oli hän varsin mukiinmenevä mies. Neljäs sakin jäsen, Michael Dennin, piti irlantilaisella iloisuudellaan reipasta mielialaa yllä majassa. Hän oli iso, voimakas mies, herkkä vihassa raivoamaan pikkuseikoista, mutta loppumattoman hyvätuulinen suurten, jännittäväin asioitten ja vastusten alaisena. Viides ja viimeinen, Dutchy, oli sakin suosittu pilan esine. Jopa hän innostui väliin omalla kustannuksellaankin hankkimaan hauskuutta tovereilleen. Hänen erikoisena tarkoituksenaan elämässä näytti olevan saada naurua aikaan. Eikä vakavaa riitaa noussut koskaan häiritsemään sakin rauhaa; ja se, että kullakin oli tuhatkuusisataa dollaria lyhyen kesän työstä, aiheutti hyvinvoinnin ja menestyksen iloisen tunteen.
Mutta sitten tuli yllätys. He olivat juuri aamiaispöydässä. Vaikka kello oli jo kahdeksan (myöhäiset aamiaiset johtuivat säännöllisen kaivostyön loppumisesta), valaisi pullon suuhun pistetty kynttilä ateriaa. Edith ja Hans istuivat pöydän päissä. Sivulla, selät oveen päin, istuivat Harkey ja Dutchy. Toisella sivulla oleva paikka oli tyhjä. Dennin ei ollut vielä tullut sisälle.
Hans Nelson katsoi tyhjään tuoliin, pudisti hitaasti päätään ja sanoi, yrittäen olla leikillinen: "Hän on ollut aina ensimmäinen ruualla. Tämäpä on kummallista. Ehkä hän on sairas."