Sitten emme puhuneet sen enempää, vaan katselimme härkätaistelua. Koko tänä aikana oli John Harned vähitellen suuttunut, vaikkakin emme siitä tienneet. Härkä ei tahtonut hyökätä hevosen kimppuun. Hevonen seisoi liikkumatta ja kun se ei voinut mitään nähdä oli se epätietoinen siitä, että härkätaistelijat yrittivät kiihoittaa härkää hevosen kimppuun. Taistelijat ärsyttivät härkää varjoillaan ja kun se hyökkäsi heidän kimppuunsa juoksivat he joko hevosen luo tai esiripun taitse. Lopulta härkä tuli oikein raivostuneeksi ja tällöin äkkäsi se hevosen edessään.
"Hevonen ei tiedä mitään", kuiskasi John Harned itsekseen, eikä huomannut puhuvansa ääneen ajatuksiaan.
Härkä ryhtyi hyökkäykseen, eikä hevonen luonnollisestikaan tiennyt mitään ennenkuin taistelija epäonnistui puolustuksessaan ja se tunsi härän sarvikärkien tunkeutuvan vatsaansa. Härkä oli harvinaisen voimakas. Oli suurenmoista nähdä miten voimakas se itse asiassa oli. Se nosti hevosen ilmaan ja kun se kaatui sivulleen maahan loikki ratsastaja pois selästä ja pääsi pakoon, kun taas taistelijat viekoittelivat härän puoleensa. Hevosen sisälmykset vuosivat hiekalle. Mutta kuitenkin se nousi ja äänsi julmasti. Tuo hevosen ääni oli ratkaiseva, mikä teki John Harned'ista perin hullautuneen olennon, sillä hänkin nousi. Kuulin hänen kiroavan matalalla bassoäänellään. Hän ei ottanut katsettaan hevosesta, joka edelleenkin surkeasti valittaen yritti juosta mutta kaatuikin samaan paikkaan, kieri selällään ja potki ilmaan kaikilla neljällä jalallaan. Sitten hyökkäsi härkä uudelleen sen kimppuun puskien sitä monta kertaa kunnes se kuoli.
John Harned oli noussut. Hänen silmänsä eivät enää olleet teräksenkylmät. Niissä ikäänkuin paloi sininen tuli. Hän katsoi Maria Valenzuelaa, joka myöskin katseli Harned'ia; tämän katse ilmaisi syvintä inhoa. Nyt oli hän aivan mielipuoli. Kaikki katsoivat nyt kuollutta hevosta ja John Harned oli suuri mies, joka näkyi kaikkialle.
"Istukaahan", sanoi Luis Cervallos, "muutenhan joudutte naurunalaiseksi."
John Harned ei vastannut. Hän iski sensijaan nyrkillään. Hän löi Cervallos'ta kasvoihin niin lujasti, että tämä kaatui kun kuollut tuolien yli, eikä siitä enää noussut. Hän ei voinut nähdä tapahtumia kentällä. Mutta minäpä näin paljon. Urcisino Castillo kumartui seuraavasta aitiosta ja iski kepillään John Harned'ia kasvoihin. Ja John Harned löi takaisin nyrkillään, jotta lyöty kaatoi mukanaan kenraali Salazar'in. John Harned oli nyt kuten sanotaan raiviovimmassaan — eikö totta? Villieläin oli päässyt hänessä valloilleen ja ulvoi — entisajan villieläin luolastaan tai onkalostaan.
"Olette tulleet tänne härkätaistelua katsomaan", kuulin hänen sanovan, "mutta minäpä näytän teille ihmistaistelun!"
Siitä tulikin aika kahakka. Presidentin aition luona seisoskelevat sotilaat tulivat juosten kentän yli, mutta miehemme tempasi yhdeltä sotilaalta kiväärin ja iski sillä toisia päihin. Eräästä toisesta aitiosta ampui eversti Jacinto Fierro revolverilla villiytynyttä. Ensimäinen laukaus kaatoi erään sotamiehen. Sen tiedän varmasti. Näin sen. Mutta toinen laukaus sattui John Harned'in sivustaan. Hän kirosi, ryhtyi hyökkäykseen ja työnsi kiväärinsä pistimen eversti Jacinto Fierron ruumiiseen. Sitä oli hirvittävä katsella. Amerikkalaiset ja englantilaiset ovat kerrassaan hurjaa sukua. Ne pilkkaavat meikäläisten härkätaisteluja, mutta nauttivat saadessaan vuodattaa verta. Sinä päivänä tapettiin useampia ihmisiä John Harned'in tähden kun milloinkaan ennen, vaikkakin otetaan lukuun kaikki härkätaistelut Quito'ssa, Geicyaquil'issa ja koko Equador'issa.
Hevosen valitushuuto oli kaiken aikaansaanut. Mutta miksei John Harned hullaantunut kun härkä surmattiin? Eläinhän on eläin olkoonpa se sitten härkä tai hevonen. John Harned oli mielipuoli. Muunlaista selitystä ei löydy. Hän oli verenhimoinen, itse oli hän eläin. Niin, tuomitkaahan itse. Mikä on kauheampi, häränkö teloittama hevonen vaiko John Harned'in pistimen silpoma eversti Jacinto Fierro? Ja John Harned lävisti vielä toisiakin pistimellään. Hän oli täynnänsä pahoja henkiä. Hän otteli vielä usea kuula ruumiissaan. Ja Maria Valenzuela oli urhea nainen. Hän ei huutanut tai pyörtynyt niin kuin toiset naiset. Hän istui paikallaan aitiossaan ja katseli kilpakentälle. Hän oli kalpea ja huiskutteli viuhkallaan, vaan ei milloinkaan katsonut taakseen.
Joka suunnalta tulvi sotilaita, upseereja ja tavallisia siviilihenkilöitä aika urhoollisesti kurittamaan tuota hulluttelevaa gringo'a. Totta puhuen — kansa vaati kaikki gringo't tapettaviksi. Latinalaisissa ja amerikalaisissa maissa inhotaan gringo'ja ja heidän sivistymättömiä tapojaan. Mutta rehelliset ecuadorianoslaiset tappoivat vain John Harned'in sittenkun hän oli surmannut heikäläisistä kaikkiaan seitsemän. Paitsi sitä saivat useat vammoja. Olen nähnyt moniaita härkätaisteluja, vaan en milloinkaan niin hirveätä kuin tapahtumat aitioissa härkätaistelun loputtua. Se oli kuin taistelukenttä. Kaikkialla makasi kuolleita ja haavoittuneet nyyhkyttivät ja ähkyivät vaivojaan; muutamat heistä kuolivat sittemmin. John Harned'in vatsaan pistämä mies piti mahastaan molemmin käsin ja huusi. Sanonpa vaan totuuden nimessä, että se tuntui paljoa kamalammalta kuulla kuin jos tuhat hevosta olisi valittanut.