Maria Valenzuela ei mennyt naimisiin Luis Cervallon kanssa. Ikävä kyllä. Tämä mies oli ystäväni ja olin sijoittanut paljon rahaa hänen liikeyrityksiinsä. Viipyi viisi viikkoa ennenkuin välskäri poisti siteet hänen kasvoiltaan. Ja hänellä on vielä tänäkin päivänä arpi poskella, silmän alapuolella. Ja kuitenkin löi John Harned häntä vain kerran ja pelkällä nyrkillään. Maria Valenzuela on nyttemmin Itävallassa. Sanotaan hänen puuhaavan itsensä naimisiin arkkiherttuan tai jonkun muun ylhäisen herran kanssa. En minä vaan tiedä. Luulen tuon naisen pitäneen John Harned'ista ennenkuin tämä saattoi tyttösen mukanaan Quito'on härkätaistelua katselemaan. Mutta miksi juuri hevonen? Sen tahtoisin kaikin mokomin tietää. Miksi katsoi hän huoleti härkää sanoen ettei sitä ollenkaan otettaisi lukuun. Sitten kävi aivan erikoisen villiksi, erään valittavan hevosen äänestä. On mahdoton ymmärtää gringo'ja. He kun ovat karkeita.

KIVIKAUDEN MIES.

I.

Hän oli erittäin tyyni ja hillitty mies, joka istui silmänräpäyksen muurin päällä vakoillen kostean pimeyden mahdollisesti aiheuttaman vaaran. Mutta hänen tarkka kuulonsa keksi vain tuulen huminan näkyvissä puissa ja havujen kahinan huojuvissa kuusissa. Tuuli kuljetti tiiviin sumun ja vaikkakin hän ei tainnut nähdä tuota sumua tunsi mies sen kuitenkin kostuttavan kasvojaan, ja muuri millä hän istui oli märkä.

Hän oli ääneti kiivennyt muurille ulkoapäin ja ääneti liukui hän maahan muurin sisäpuolella. Hän otti sähkölampun taskustaan, vaan ei sytyttänyt sitä. Todellakin vallitsi pimeys, mutta hänpä ei valoa oikeastaan kaivannutkaan. Lamppu kädessään ja sormi koskettimella kulki hän eteenpäin pimeydessä. Maa tuntui sametinsileältä ja joustavalta jalkojen alla, sillä sitä peitti kuivuneet havut ja lehdet ja multa jota ei kukaan vuosikausiin nähtävästi ollut liikuttanut. Lehdet ja oksat koskettivat häneen, mutta oli niin pimeätä ettei voinut niitä välttää. Kohtapuoleen täytyi hänen kulkea kädet ojennettuna eteensä ja useimmin kuin kerran kulki hän kohti puitten runkoja. Tietoisena siitä, että hänet ympäröitsi pelkät puut aavisti hän niitten kohoavan hänen yläpuolelleen joka suunnalle ja tunsi itsensä mitättömän pieneksi näitten mahtavien honkien keskellä; ne kumartuivat murtavina hänen ylitseen. Hän tiesi tuolla takana talon olevan ja kulkija toivoi löytävänsä jonkunlaisen tien tai mutkikkaan polun, mikä johtaisi suoraapäätä sinne.

Kerran tunsi hän olevansa kuin hiirenloukussa. Joka puolella koski hänen etsivä kätensä puita ja oksia tai myöskin eksyi hän tiivisrakenteisiin pensaikkoihin, mistä ei näyttänyt löytyvän minkäänlaista poispääsyn mahdollisuutta. Varovasti sytytti hän silloin lyhtynsä suunnaten siitä tulevan valon maahan aivan jalkojensa kohdalle. Hän yritti hitaasti ja varovasti sillä valaista kaikkea mikä esti eteenpäinpääsyn. Hän äkkäsi aukon korkeitten puitten välissä ohjaten sinne kulkunsa. Sitten sammutti hän lyhdyn kulkien kuivalla maalla, minkä tiheä lehdistö vielä oli suojannut tihkuvalta kasteelta. Hänellä oli melko hyvä paikallinen vaisto ja tiesi varmasti lähestyvänsä taloa.

Mutta silloinpa sattui tuo aavistamaton ja odottamaton tapaus. Kun hän polki jalkansa maahan sattui se pehmeään ja elävään olentoon, joka säikähtyi astujan ruumiinpainosta nousten pystyyn. Vaeltaja teki hyppäyksen sivulle ja kumartumalla valmistui uuteen hyppäykseen minne tahansa ja jännittyneenä hän odotti tuon tuntemattoman olennon hyökkäystä. Silmänräpäyksen odotus ja ihmettely siitä, minkälainen eläin oli sattunut hänen jalkansa alle ja nyt ei päästänyt ääntä tai liikahtanut ja luultavasti myöskin kumartui odottaen hyökkäystä niin suurella jännityksellä kuin hänkin. Jännitys tuli sietämättömäksi. Hän piti lyhdyn edessään painaen nappulaa ja katsoi … ja kirkasi ääneen kauhusta. Hän oli valmistunut mihin tahansa, nähdä säikähtynyt vasikka, pukki tai taisteluhaluinen jalopeura, mutta ei ollut valmistunut sen laiseen mikä näkyi. Voimakas, valkoinen valo oli silmänräpäykseksi näyttänyt hänelle jotakin, jota ei unohtaisi tuhanteen vuoteen — nimittäin miehen, pitkän ja vaaleahkon, varustettuna vaalealla tukalla ja parralla, aivan alastomana lukuunottamatta mokkasiinit jalassa ja otaksuttavasti vuohennahka vyötäröllään. Käsivarret ja jalat olivat alasti, samoinkuin olkapäät ja rinnasta suurin osa. Hänen ihonsa oli sileä ja karvaton, auringon ja tuulen paahtamana ja sen alla kiemurtelevat tukevat lihakset; ne muistuttivat paksuja käärmeitä.

Niin odottamaton kuin tämä tapahtuma olikin ei se yksistään ollut syynä miehen huutoon. Enemmän häntä kauhistutti tuo kuvaamaton villi kasvojen ilme, sinisten silmien petoeläinkiille, mikä tuskin valossa häipyi, tukkaan ja partaan sotkeutuneet havuneulaset ja koko tuo pelottava ruumis. Tämä mies oli myöskin eteenpäin kumarassa valmiina hyökkäämään hänen kimppuunsa. Tämän näki hän yhdessä ainoassa silmänkäänteessä ja kun tämän oudon miehen huudot vielä kaikuivat metsässä, teki tuo mies aika hyppäyksen. Hän heitti lyhtynsä suoraan miestä kohti ja viskautui itse maahan. Hän tunsi tuon toisen miehen jalat ja nilkat hipaisevan kylkiluitansa ja syöksi pystyyn ja poispäin, kun taas villimies raskaasti kuului putoavan eteenpäin pensaikkoon.

Kun oli hiljaista, hillitsi villimies itsensä ja seisoi siinä polvillaan odotellen. Hän kuuli tuon oudon liikkuvan, etsien juuri häntä ja siis pelkäsi ilmaisevan itsensä jos jatkaisi pakoyritystä. Hän oli tietoinen pensaitten rapinasta ja tulevansa takaa-ajetuksi. Erään kerran tarttui hän revolveriinsa, mutta katui. Hän oli saavuttanut tyyneytensä ja toivoi pääsevänsä pakoon huomaamatta. Useat kerrat kuuli hän villimiehen harhailevan tiheikössä ajaen häntä takaa, toisinaan seisoen paikallaan kuunnellen. Tuopa johti mieleen mukavan ajatelman. Hänen toinen kätensä kun nojasi lahonnutta puuosaa. Ensin hän haparoi ympäriinsä pimeässä tullakseen vakuutetuksi käsivartensa kääntöpiiristä, nosti sitten puukappaleen viskaten sen. Se ei ollut raskas ja lensi kauas pudoten voimakkaalla rytinällä erääseen pensasviidakkoon. Hän kuuli tuon olennon hyökkäävän pensaikkoihin ja tällä aikaa hänkin ryömi pakoon. Hän ryömi eteenpäin käsin ja jaloin verkalleen ja varovasti, kunnes polvet kastuivat kosteahkossa hiekassa. Kuunnellessa ei kuullut muuta kuin valittava tuuli ja usvan tippuminen puitten oksilta. Niin varovasti kuin tähänkin asti hän nousi mennen kiviaidan luo, kiipesi sen ylitse ja oli nyt jälleen ulkotiellä.

Hän hapuili eräästä pensaikosta esille polkupyörän aikeessa ruveta sillä ajelemaan. Hän oli kääntämäisillään polkupyörän oikeaan asentoonsa kun hän tunsi raskaan ihmisruumiin putoavan aivan hänen jaloilleen. Sen koommin hän ei odottanut enempää, vaan juoksi tietä pitäen polkupyörän ohjaustangosta kiinni kunnes saattoi hypätä sen satulaan, jaloillaan saavuttaa polkimet ja lähteä matkaan. Takanaan kuuli hän askeleita jysähtävän tien tomuun. Mutta ajaen poispäin minkä suinkin ennätti ei hän kuullut sen enempää.