Ja Dave läksi sanomatta sen enempää. Hänen molemmat käsivartensa särkivät armottomasti tuon äärettömän voimakkaan otteen jälkeen. Kun hänen kätensä piti avata oven, estettiin hänet.
"Teitä on suosinut onni", sanoi mr Ward ja Dave huomasi, että hänen kasvonsa ja silmänsä olivat julmat, vahingoniloiset ja ylpeät. "Teitä on suosinut onni. Jos tahtoani olisi seurattu olisin voinut riistää lihakset käsivarsistanne ja viskata ne paperikoriin tuolla."
"Niin, sir", sanoi Dave ja hänen äänensä ilmaisi vilpitöntä uskoa lausuttuihin sanoihin. Dave avasi oven mennen ulos. Sihteeri katsoi kysyvästi häneen.
"Uff!" oli kaikki minkä Dave sanoi. Tällä sanalla katosi hän sekä konttorista kuin tästä kertomuksestakin.
III.
James G. Ward oli neljänkymmenen vuoden ikäinen; hän oli hyvin menestynyt liikemies ja peräti onneton. Neljänkymmenen vuoden ajan oli hän yrittänyt ratkaista oman itsensä arvoitusta, mikä vuosi vuodelta tuli hänelle yhä suuremmaksi koettelemukseksi. Hän muodostui itse asiassa kahdesta eri henkilöstä ja ajanlaskun mukaan puhuttaessa oli usea tuhat vuosi noiden kahden ihmisen välillä. Luultavasti oli hän tutkinut kysymystä ihmisten kaksinaisopista syvemmin kuin puoli tusinaa tämän pulmallisen ja salaperäisen psykologisen alan johtavaa erikoistuntijaa. Hänen tutkimustensa tulokset olivat aivan erilaiset kuin aikaisemmat. Ei edes romaanikirjailijain hurjimmat mielikuvitusolennotkaan päässeet hänen tasolleen. Hän ei ollut mikään tohtori Jekyll tai Mr Hyde, ei myöskään ollut sen onnettoman nuoren miehen kaltainen Kipling'in "Greatest story in the world." Hänen molemmat henkilöyksilöt olivat niin sekaantuneet, että ne itseasiassa tiesivät itsestään ja toisistaan.
Hänen ensimäinen minänsä oli uudenaikaisen kasvatuksen saanut mies ja oli elänyt jälkiosan yhdeksästätoista vuosisadasta ja hyvän erän kahdeskymmenen vuosisadan ensimäistä vuosikymmentä. Toisessa minässään näki hän villin barbaarin, joka eleli alkeellisissa olosuhteissa useita tuhansia vuosia sitten. Mutta kumpiko minä oli toinen tai toinen ei hän milloinkaan voinut selvittää. Sillä hän oli molemmat minät ja koko ajan molemmat minät. Sangen harvoin tapahtui ettei ensimäinen minä tiennyt minkä toinen teki. Toinen asia oli ettei hänellä ollut näkyjä ja muistoja menneisyydestä missä tuo esihistoriallinen minä oli elänyt. Tämä alkuperäinen minä eleli nykyaikaan, mutta oli se pakotettu elämään sitä elämää mikä oli vietetty harmaassa muinaisuudessa.
Lapsuudessaan oli hän ollut ratkaisematon pulma isälleen ja äidilleen sekä kotilääkäreille, mutta ne eivät milloinkaan päässeet selville siitä, mistä hänen omituinen käytöksensä oli peräisin. Niinpä esimerkiksi eivät voineet selvittää, mistä johtui tuo suunnaton uneliaisuus aamupäivisin tai ylenmääräinen vilkkaus yöaikaan. Kun tapasivat hänet kuleksimassa portaissa ja eteiskamareissa pimeässä tai korkeita kattoja kiipeämässä tai harhailemassa vuorilla, luultiin hänet unissakävijäksi. Mutta itseasiassa oli hän aivan valveilla, vain hänen alkuajanminän vaisto vaati, että hänen piti vaeltaa öiseen aikaan. Kun muuan typerä lääkäri erään kerran tahtoi tietää totuuden, kertoi hän tälle avomielisesti asian oikean laidan, mutta sai hän tällöin kestää sen häpeän, että koko kertomus leimattiin ala-arvoiseksi ollen muka pelkkää "unelmaa."
Totuus asiassa on senlainen että hän hämärän ja illan tullessa jäi valveille makaamaan. Silloin tuntuivat huoneen neljä seinää suorastaan ärsyttävän. Tuhannet äänet kuiskasivat silloin pimeydestä. Yö häntä kutsui, sillä tämän osan vuorokaudesta oli hän suurimmalta osaltaan yökulkija. Kukaan ei häntä ymmärtänyt eikä hän tämän jälkeen yrittänytkään tehdä selvityksiä kenellekään. Ne nimittivät hänet unissakävijäksi ja ryhtyivät senmukaisiin toimenpiteisiin — useasti kuitenkin tuloksetta. Lapsuusvuosinaan oli hän enemmän viekkaanpuoleinen; hän oleskeli suurimman osan öistään vapaassa luonnossa missä hän eli toisen minän elämää. Seurauksena tästä oli että hän nukkui aamupäivisin. Aamupäiväluku ja koulukäynti oli mahdoton ja loppujen lopuksi huomattiinkin että hän vain iltapäivisin saattoi jotain oppia. Näin kasvatettiin ja kehitettiin hänen uudenaikainen minänsä.
Mutta lapsena oli ja jäi hän arvoitukseksi. Hänet tunnettiin pienenä paholaisena jolla oli sydämetön julmuus ja pahuus mielessään. Kotilääkärit kutsuivat häntä keskenään sielutieteelliseksi kummittelijaksi tai huonontuneeksi olennoksi. Hänen harvat leikkitoverinsa pitivät häntä ihmetekeleenä, mutta silti pelkäsivät häntä. Hän voitti ne kaikki kiipeämisessä, uinnissa, juoksussa ja pirunjuonien keksinnässä eikä kukaan uskaltanut ryhtyä tappeluun hänen kanssansa. Hän oli nimittäin hirvittävän voimakas ja hulluuteen saakka häijy.