"Se on tuntematon maa. Laajat alueet siitä ei milloinkaan ole tutkittu. Siellä on suuret laaksot mihin valkonen mies ei milloinkaan ole jalallaan astunut ja intiaaniheimot ovat samanlaisella kehitysasteella kuin kymmenentuhatta vuotta sitten … melkein … heillä kun on ollut niin hiukan yhteyttä valkoisten kanssa. Silloin tällöin tuli heitä muutama parvi kaupantekoon, siinä kaikki. Muun muassa Hudsonbay-komppania ei onnistunut heitä tavottamaan ja voittamaan.
"Mutta tytöstähän oli kysymys. Matkasin muuatta jokea — Kaliforniassa nimitettäisiin senlainen joki virraksi — se oli nimetön eikä kartoitettu. Siinä oli komea laakso, toisinaan koristettuna kanyonpensaan seinämillä, toisinaan taas avautuen ihaniin, leveisiin ja pitkänomaisiin seutuihin, missä miltei miehenkorkuista ruohoa kasvoi pohjalla, kukkaisniittyjä ja kuusipuisia viidakkometsiä, neitseellinen ja komea asultaan. Koirat kantoivat pakkauksen selässään ja olivat arkajalkaiset ja loppuun väsyneet; tähystelin jotain vähäpätöistä intiaaniyhteiskuntaa saadakseni rekiä ja koiranajajia, jotta voisimme jatkaa matkaa ensimäisellä lumella. Tämä oli syksyllä myöhään ja minä olin vallan hämmästynyt kun vielä silloin löytyi kukkia. Luulin olevani Amerikan pohjoispuolella, korkealla Teräkallioitten tukipilarien välissä ja kuitenkin löytyi niin paljon kukkia kaikkialla. Ennen tai myöhemmin tulevat valkoiset alkuasukkaat sijoittautumaan siihen ja viljelemään vehnää koko laaksossa.
"Sitten näin savua ja kuulin koirien haukuntaa — intiaanikoirien — ja tulin erääseen leiripaikkaan. Siinä piti luullakseni olla viisisataa oikeata intiaania ja minä huomasin kuivauskehyksistä syysmetsästyksen olleen anteliaan. Ja silloin kohtasin tytön — Lucy'n. Sellainen oli hänen nimensä. Vain merkkikielellä saatoimme ymmärtää toisemme kunnes veivät minut jonkinlaiseen suureen suojaan — puoleksi teltta, mikä oli auki siltä puolelta jolla leirituli paloi. Tuo teltta oli kokonaan hirvennahoista, jotka olivat savustetut, käsin kiiltäviksi hangatut ja kullanruskeat. Sisällä oli kaikki niin somaa ja järjestyksessä; sellainen tapa ei ole vallalla missään intiaanileirissä. Vuoteen muodostivat tuoreet kuusenhavut. Siellä oli isohko joukko nahkapatjoja ja kaiken päällä oli joutsenuntuvapeite — en milloinkaan ole sattunut näkemään mokomanlaista peitettä! Ja sillä vuoteella istui Lucy jalat ristissä. Hän oli ruskea kuin pähkinä. Tyttö, sanoin, mutta sitäpä hän ei ollutkaan, hän oli nainen, pähkinänruskea nainen, amatsooni, kaikinpuolin kehittynyt täysiverinainen, majesteetillisen kypsä. Ja silmät olivat siniset.
"Ne valloittivat minut paikalla — hänen silmänsä — siniset, ei posliinisineä, vaan tummat kuin meri ja taivas yhteen sulautuneina, ja hyvin viisaat. Niin, ja vielä enemmän — niissä oli naurua — lämmintä naurua, auringonlämpöä ja inhimillistä, ylen inhimillistä ja … sanonko naisellista? Niin, siinä oli naissilmät, todellisen naisen silmät. Tiedätte mitä tarkoitan. Voinko sanoa enemmän? Ja noissa sinisissä silmissä oli samalla kertaa kuohuva levottomuus, uneksiva toive ja lepo, ehdoton lepo sekä eräänlaista kaikkitietäväistä ja filosoofista tyyneyttä."
Trefethan keskeytti äkkiä.
"Luulette kai minulla olevan jotain nokassani. Mutta sitä ei ole. Se on vasta viides totiannos päivällisaterian jälkeen. Olen selvä. Olen juhlatuulella. Istun täällä rinnakkain pyhän nuoruuteni kera. Enhän minä — 'vanha' Trefethan — puhu, sehän on nuoruuteni ja tämä sanoo näitten silmien olleen ihmeellisimmät kun milloinkaan ennen näkemäni — niin tyynet ja kuitenkin levottomat, niin viisaat ja kuitenkin uteliaat, niin vanhat ja kuitenkin nuoret, niin tyytyväiset ja kuitenkin ikävyyttä kuvastavat. En voi niitä sanoin kuvata, pojat. Kun hänestä olen teille kertonut, ymmärrätte kai paremmin itse.
"Hän ei noussut. Mutta hän ojensi minulle kätensä.
"'Vieras', sanoi hän, 'oli kivaa nähdä teitä.'
"Ajatelkaahan — tuollaista aitoa nurkkakieltä! Voitte kuvitella tunteeni. Hän oli nainen, valkoinen nainen mutta tuo nurkkakieli! Oli kerrassaan hämmästyttävää tavata valkoista naista täällä maailman rajojen ulkopuolella — ja tuo kieli sitten! Se rämisi korvissani, voitte uskoa. Se pisti kun väärä ääni. Ja kuitenkin väitän tuon naisen runoilijaksi. Saattepa kuulla.
"Hän toimitti intiaanit pois. Ja todentotta he menivätkin. Sokeina alistuivat he tottelemaan hänen käskyjään. Hän oli hi-yu-skookumi, päällikkö. Hän käski nuorten miesten pystyttämään minulle teltan ja huolehtimaan koiristani. Ja sen he tekivätkin. Ja he tunsivat päällikkönsä siksi hyvin, etteivät he uskaltaneet päästää mokkasiinihihnaa minun varustuksistani. Hän oli Taipumaton Laki lihaa ja luuta. Sanon vaan, että kylmä väristys kävi läpi luitten ja ydinten sekä pitkin selkäpiitäni tavata valkoinen nainen tuolla ylhäällä villin intiaanirodun päällikkönä tuhatta peninkulmaa Ei-kenenkään-maan takana.