Huoneen taaimmasta osasta johti ovi pieneen keittiöön. Siellä istui Vendôme'n isäntä, Patsy Horan, yksin pöydän ääressä syöden kevyen päivällisen ennenkuin iltakiireet alkoivat. Patsy Horan oli koko maailman vihollinen. Hän oli noussut aamulla väärällä jalalla ja koko päivän oli kaikki käynyt hullusti. Jos olisi kysynyt viinureilta Patsy Horan'in olotilaa olisivat he vastanneet hänen sairastavan luulotautia. Mutta siitä ei Carter Watson ollut tietoinen. Kun hän kulki tuon pienen oven ohi sattui Patsy Horan'in äkäinen katse aikakauskirjavihkoseen mitä hän kantoi kainalossaan. Patsy ei tuntenut Carter Watson'ia eikä myöskään tiennyt, että mies kantoi kainalossaan juuri aikakauskirjaa. Aiheeton kiukuntunne sai Patsyn ajattelemaan, että tuo tuntematon mies oli yksi niitä leukavia nulikoita, jotka pilaavat seinät hänen huoneustossaan liimaamalla niille kaikenlaiset ilmoituslehtiset. Kansilehden väri osoitti selvään tuon olevan juuri senlaisen julistuksen. Se oli riidan alkusyynä. Pöytäveitsi ja haarukka kädessään juoksi Patsy Carter Watson'in jälkeen.
"Ulos!" huusi Patsy. "Tiedän mitä teillä on tekeillä!"
Carter Watson säpsähti. Mies oli sukeltautunut esiin yhtä nopeasti kuin taikarasian ukko.
"Te likaatte seiniäni", huusi Patsy ja sitten seurasi kokonainen sarja haukkumasanoja.
"Pyydän anteeksi siinä tapauksessa että…" Pitemmälle ei hän päässyt. Patsy keskeytti. "Ulos! Ja pitäkää suunne kiinni!" karjasi Patsy ja varmentaakseen sanojensa vaikutusta heilutteli hän veistä ja haarukkaa.
Carter Watson kuvitteli tuon pöytähaarukan epämiellyttävällä tavalla iskettynä kahden kylkiluun väliin ja käsitti hän olevan tyhmää puhua tuon enempää kääntyen äkkiä mennäkseen. Näky tuosta nöyränä peräytyvästä selästä näytti ärsyttävän Patsy Horan'in vielä enemmän, sillä hän heitteli luotaan veitsen ja haarukan ja hyökkäsi Carter Watson'in kimppuun.
Patsy painoi kahdeksankymmentä kiloa. Saman painoi myöskin Watson. Siinä suhteessa olivat miehet tasaväkiset. Mutta Patsy oli vain tavallinen kapakan oviloikkari ja Watson nyrkkeilijä. Tuossa oli jälkimäinen voitokkaampi, sillä Patsy karkasi päälle ja kohotti oikean kätensä murhaavaan iskuun. Watson tarvitsi vain antaa kohtisuora isku vasemmalle puolelle ja lähteä pakoon. Mutta Watson'illa oli toinenkin etuisuus. Hänen nyrkkeilytaitonsa ja kokemukset kaiken maailman rosvokortteereista olivat opettaneet hänelle itsensähillitsemistaidon.
Hän kääntyi ja sensijaan että olisi lyönyt, väistyi hän Patsy'n hyökkäyksiä. Mutta Patsy syöksi kuin härkä täyttä vauhtia kun Watson taas kääntyi kohdatakseen riitakumppaninsa ollen aivan vauhtia vailla. Tulos oli se, että molemmat kaatuivat lattialle kaikkine satakuusikymmentäkiloineen hirveällä rytinällä. Watson oli alinna. Hän makasi permannolla niin että pää kosketti suuren huoneen ulommaista seinää. Kadulle oli sataviisikymmentä jalkaa, ajatteli Watson nopeaan. Hänen ensimäinen päätöksensä oli yrittää välttää kaikkea riitaa. Ei hän tuntenut minkäänlaista halua nähdä nimensä lapsuuskaupunkinsa sanomalehdissä; kaupungissa eleli sitäpaitsi useita sukulaisia ja perhetuttavia.
Sitten sitoi hän käsivarsillaan hänen päällään makaavan miehen, pitäen häntä kiinni ja odotti tulevaa apua, minkä heidän niskaheittonsa aiheuttama kolahdus aikaansai. Apu tulikin — kuusi miestä syöksyivät kapakkapuolelta asettuen puolipiiriin heidän ympärilleen.
"Nostakaa hänet pystyyn, pojat", sanoi Watson. "En ole häntä lyönyt, enkä tahdo tapella."