Boyd Duncan, purren omistaja, oli omaperäinen ihminen. Niin sanoivat ainakin hänen ystävänsä. Melkoisen rikkaana ei hänen tarvinnut muuta kuin huolehtia mukavuudestaan ja tähän tarkoitukseen oli hän sittemmin valinnut matkustuksen maailman ympäri syrjäisiä ja suuresti epämukavia teitä pitkin. Hänen vaimonsa Minnie Duncan pidettiin myöskin omaperäisenä naisena hän kun suurella mieltymyksellä seurasi mukana miehensä harharetkillä.
Lasikellon lyödessä kahdeksan kertaa kokoontui purren miehistö ruorirattaan luo ja Boyd Duncan tuli näkyville musta pullo ja kipponen kädessään. Joulun kunniaksi tarjosi hän rommijuoman itse, puoli kipposta päätä kohti. He nielivät juomansa tehden suillaan joukon mieliteltyjä irveitä ja äänekkäitä maiskutuksia, vaikkakin rommi oli melko karvas ja kylliksi voimakas kuumentamaan heidän limakalvojaan. Kaikki joivat juomansa lukuunottamatta raitista kokkipoikaa.
Rouva Minnie kutsui sitten jokaista nimeltään jakaen joululahjat. Jokaista lahjaa seurasi sitäpaitsi antajan puolelta hauskasti lausuttu leikillinen omistuslause mikä suuressa määrässä oli omiaan enentämään jouluaaton hupia. Lahjoina jaettiin halvat kellot, tuppiveitset, suuri valikoima ongenkoukkuja, tupakkarasioita, tulitikkuja ja koreat karttuunivaipat vyötärön ympärille. Raikuvat naurupuuskat olivat todisteena siitä, kuinka runsaasti Minnie Duncan'in leikilliset sanasutkaukset tervehdittiin.
Oli vielä varhainen ilta — lasikello oli juuri lyönyt kahdesti — jolloin Duncan ja vaimonsa seisoivat hyttinsä edustalla, katsoivat yläsuuntaan tuumien jos mahdollisesti voisivat sijoittaa, vuoteensa purren kannelle. Pieni tumma pilvenlonka näkyi nousevan taivaanrannalla, uhaten kylläkin sateella. Tästä seikasta juuri puhuivat kun laivan kapteeni, Dettmar, tullen perältä ja ollen menossa kannen alle äkkiä katsoi puhujiin sangen epäilevästi. Kapteeni seisahtui ja lihakset hänen kasvoillaan liikkuivat kouristuksentapaisesti. Sitten kysyi hän: "Minustako te puhutte?"
Hänen äänensä oli käheä väristen suuttumuksesta. Minnie Duncan säpsähti katsoen miehensä liikkumattomiin kasvoihin. Hän ymmärsi miehensä tarkoituksen ja vaikeni.
"Puhutte minusta, sanon minä", toisti kapteeni; tällä kertaa oli ääni uhkaava.
Hän ei horjahtanut; vain nuo kouristuksentapaiset ilmeet kasvoilla ilmaisivat hänen juoneen liikaa.
"On parasta, että menet alas, Minnie", sanoi Duncan aivan tyynenä. "Sano Lee Goom'ille meidän nukkuvan alhaalla. Ei viivy kauan kun tulee oikea rankkasade."
Hän ymmärsi miehensä tarkoituksen mennen vasta luotuaan levottoman katseen molempain miesten heikosti valaistuihin kasvoihin.
"No?" kyseli Duncan hiljaa mutta varmana.